keittiö

 

Se on viikon vanha!

vääristynyt

On oikeastaan outoa, miten paljon Afrikasta on olemassa hyvin runollisia kuvauksia. Tiedättehän. Sellaisia järjettömän aistivoimaisia. Sellaisia, jotka aina tekevät tästä mantereesta jotenkin primitiivisemmän kuin toiset mantereet.

”Tällainen oli siis Afrikka, tämä kuuma ja meluisa kaupunki, keltainen taivas jossa valo tykytti kuin salainen pulssi.”

Näin sanotaan J.M.G. Le Clézion sinänsä hienossa romaanissa Kaupunki nimeltä Onitsha. Tunnistin siitä ukkosmyrskyjen tunnelman, luin innolla vetäytyvät hiekkarannat, vaahtoutuvat vedet ja henkäyksettömät iltapäivät. Silti tiesin koko ajan että minä en voisi kirjoittaa näin. En nyt ainakaan. En näe värejä täällä kirkkaampina kuin muualla, en ihmisiä raa’an ja kiehtovan ruumiillisina, kuten hän: ”Mustat miehet roikkuivat kannella ja palkeissa kuin jättiläiseläimen kimpussa ---”

Katsoimme eräänä iltana elokuvan Uskollinen puutarhuri, joka sijoittuu suurelta osin Keniaan (kiitos äiti!). Olen nähnyt sen ennenkin. Nyt vasta kiinnitin huomiota siihen, että kaikki Kenia-kohtaukset ovat ylivärisiä, kummallisen kirkkaita. Ihmisten ihot kiiltävät, printtikankaat hehkuvat, maa on punaista tomua.

Täälläkin maa on punainen, mutta se hehkuu harvoin, lähinnä upeassa iltavalossa. Illan valo Suomessa (silloin kun sitä on) tekee minusta saman. Tavallinen päivävalo täällä tasainen ja kova, minusta lattea, yksitoikkoinen. Täällä ei näytä päivisin yhtään Uskolliselta puutarhurilta eikä Kaupunki nimeltä Onitshaltakaan. (Ei tämä toki ole sama maakaan, se on muistettava!)

Tunnustan, että toisina päivinä näen vain paljon harmaata harkkoa, korkeita muureja, roskaisia tienvarsia ja niiden takana loputtoman hiekkarannan, joka on yksinäisten sandaalien hautausmaa ja haisee pilaantuneelta kalalta. Luettuani länsimaalaisten Afrikka-kuvauksia ihmettelen, olenko todella ainoa. En usko niin, mutta:

Huomaan, että minunkin tekee mieli säädellä kuvieni värikylläisyyttä enemmän kuin on tarpeen. Sopiakseni joukkoon. Vastatakseni odotuksiin. Jotta näyttäisi enemmän Afrikalta! Siinä säädellessäni keksin kauniita ajatuksia: maa on punainen niin kuin siihen olisi sekoitettu verta, rantahiekka maustepussista kaadettua. Ne sopisivat kirjaan.

ruokahuomiot

Kylän parhaiten varustellusta kaupasta saa nigerialaisia kaurahiutaleita. Koti-ikävän lievitykseen: sekoita vettä ja maitojauhetta, lisää kaurahiutaleet ja vähän suolaa. Anna liota 15 minuuttia ja kauho suuhun. Toimii.

Purkkitonnikalan ja purkkisardiinien melkein jokapäiväinen sietokyky on kokonaisuudessaan noin viisi viikkoa. Enää en pysty katsomaan niihin päinkään. Jotain muuta pitäisi keksiä. Tällä hetkellä menossa ovat sulatejuustoleivät (löysimme La vache qui rit'ä siitä "isosta" kaupasta, tiesittekö että se säilyy lämpimässä?), jotka eivät ole kovin ravitsevia. Tarvitsisin kai vinkkejä raakaruokailijoilta. Aineksia ei ole kovin paljon mutta ne ovat kyllä tuoreita…

Syön liian vähän suolaa. Siitä kertonee se, että yksi pieni oliivi maistuu aivan taivaalliselta. Myös sipsit, joita täällä saa ostaa suomalaiseen hintaan (tai ehkä ylikin) ja ranskanperunat ovat uutta lempiruokaani. En olisi uskonut.

Täällä kahvintuottajamaiden keskellä kahvi on (melkein aina) murukahvia, jonka kyljessä lukee (melkein aina) Nescafé. Lisäksi purkissa kerrotaan mm. seuraavaa: "Good to know: Coffee is naturally rich in antioxidants. More on the benefits of coffee and health: www.nescafe.com." Ja vielä: "Good to remember: A Nescafé break is ideal for taking time out, a treat and stimulation combined. Antioxidants help fighting against free radicals, one of the main reasons of aging."

Leikkuulauta on kätevä kapistus. Meillä ei tietenkään ole sellaista. Uudet toverimme afrikankiertäjät ovat varustautuneet mm. autotarvikeliikkeestä löytämillään origamiastioilla, jotka ovat perusasennossa littania muoveja, mutta taitettuina vedenpitäviä kulhoja. Leikkuulautakin on! Aivan oivallista.

Paikalliset ajattelevat, että eurooppalaiset eivät siedä lainkaan chiliä. Se on sääli, sillä täällä sitä olisi montaa sorttia. Monesta syömästäni ruoasta chili on tyynesti jätetty pois.

Ikävöin kaihoisasti ruoanlaittoa. Valkosipulin tuoksua käsissä. Kuumenevan öljyn ääntä. Vihannesten kiiltäviä, juuri leikattuja pintoja. Pilkkomista. Raastamista. Paistamista. Makujen syvenemisen taikaa.

Illallinen

Ompelija F soittaa M:lle melkein joka päivä. Hän kysyy muiden suomalaisten sijainteja. M ei tiedä. F puhuu heikohkoa ranskaa ja ymmärtää ehkä 20 prosenttia kommunikaatiosta.

Eilen hän kutsui meidät syömään. Hän oli saanut M:n housut ja paidan valmiiksi. Emme tarkkaan ymmärtäneet, mistä tässä tapaamisessa oli kyse, mutta se alkaa olla täällä tavallista. Ehkä se oli vain ystävällinen ele!

Meidät istutettiin harmaaharkkoisen talon etuhuoneeseen, jossa F ompelee poljettavalla Singerillään. Sinne oli kannettu televisio, DVD-soitin ja tuuletin. Eteemme tuotiin valtava kasa tomaatti-sardiini-spagettia, laseihin kaadettiin vahvat pastikset. F sekoittaa pastikseen maitoa, siitä tulee makeaa ja pehmeää.

DVD laitettiin viihdyttämään meitä – ensiksi afrikkalaisia musiikkivideoita, joissa pyllyjen pyörittäminen on vähintään yhtä keskeistä kuin amerikkalaisissa serkuissaan, sitten norsunluurannikkolaista Ma famille -saippuasarjaa.

Siinä me istuimme ja söimme, kahdestaan, television kanssa.

Eteläpohjalaiset isovanhempani ovat kertoneet, että siellä päin tavattiin ennen laittaa vieraat keskenään pyhäkamariin syömään. Talon väki söi keittiössä. Olen kertonut tätä juttua monesti, ja sitä on yleisesti pidetty ilmentymänä suomalaisten järkyttävästä epäsosiaalisuudesta. Mutta me olemme Beninissä!

F ilmaantui kyllä lopulta paikalle, ryhtyi selittämään sarjan käänteitä ja hekotteli välillä näkemälleen. Kuva särisi ja muuttui jatkuvasti nykiviksi pikseleiksi. Puhe kuului yhtä hyvin kuin 90-luvun kotivideoissa. Hän ei kiinnittänyt tällaisiin pikkuseikkoihin mitään huomiota.

M sai housut ja F toisteli, että minä olen kiltti. Lupasin näyttää hänelle piirtämiäni vaatteita. Hän sanoi kutsuvansa meidät poikansa 1-vuotissyntymäpäiville.

Kävelimme kotiin ennen iltakymmentä tähdet ja taskulamppu valoinamme.

äänet

Lentokone, se on pieni ja menee matalalla.

Kovaääninen lintu, tsi-tsi-tsi-tsi, hiljaisemmat linnut vastaavat ja sirkutus on jatkuvaa. Moni lintu on täällä vangitsevan yksitoikkoinen niin kuin rumpujen huumaava rytmi.

Vuokraemännän kännykkä soi. Hän puhuu siihen kiivaasti kieltä josta käsitän vain lukusanat, sillä ne ovat ranskaa.

Jatkuva siritys, joitakin sirkkoja pitkin pensaita. Ja tööttäystä niin kuin liikenne olisi vilkkaampaakin, ehkä se tulee läheiseltä Länsi-Afrikan valtatieltä. Sen varressa ihmiset valtavine kapsäkkeineen odottavat puskatakseja Cotonouhun tai Togon puolelle. Kulkuneuvot ohittavat risteykset töötti pohjassa, se on paikallista liikenneturvallisuutta.

Kukko kiekuu. Kieunta on minusta tukahtuneen kuuloista, niin kuin se päästäisi sen ulos viimeisillä voimillaan. Tiellä jollakin puolella taloa huudellaan jotain, tai ehkä se on puhetta vain.

Kaiken takana vaimea pauhu, se voisi olla moottoritie mutta se on valtameri. Kello on 10.05. Olen innostunut piirtämään vaatteita.

Ruokalista

Olemme olleet kuusi viikkoa länsiafrikkalaisessa pikkukylässä, jossa vierailee verrattain paljon ulkomaalaisia. Se tarkoittaa sitä, että ravintolapalveluita on tarjolla paljon. Se tarkoittaa myös sitä, että monet ravintolat mainostavat tarjoavansa eurooppalaista ja afrikkalaista ruokaa, ja että ei ole ihan helppo ulkopuolisen saada selville, mitä täällä ihan oikeasti syödään. Voi vain todeta, että eräänä päivänä vuokraemännän keittiössä kiljui kana, ja hetken päästä oli hiljaista.

Meillä ei ole omaa keittiötä. Se tarkoittaa sitä, että lounaan ja päivällisen syödäkseen on istuttava ravintoloissa noin viisi kuusi tuntia päivässä. Kokki saattaa lähteä hakemaan tarvittavia aineksia kaupasta puoli tuntia tilauksen jättämisen jälkeen. Kun päivässä on kuusi tuntia töitä ja kuusi ravintolaa, paljon muuta ei ehdi. (Katukeittiöitäkin on, mutta muutama vatsatauti tekee varovaiseksi.) Siksi tyydymme välillä syömään kotona valkoistakin valkoisempaa leipää, ainoaa jota täältä saa, ja laittamaan väliin sitä tuttua purkkitonnikalaa, tomaattia ja sipulia. Samaa leipää pupellamme myös aamupalaksi, siveltynä vähän isommasta kaupasta löytämällämme ranskalaisella voilla.

Muuten täällä syödään lähiruokaa. Pizzakokki Marcel hakee margaritaansa tomaatit, sipulit ja basilikat omasta puutarhastaan, ja maku on sen mukainen. Pizza (noin 4,50 e) ei tosin ole halvimmasta päästä. Paikallisten budjettiin se ei mahdu millään.

Joka paikassa tarjotaan kalaa, joka päivä. Sen kanssa on aina tomaattipohjaista kastiketta, jossa on ravintolasta riippuen enemmän tai vähemmän chiliä. Kala on usein erinomaista, joskus vain ihan ok, mutta silti kuuden viikon jälkeen aika usein kyllästyttävää. Vaihtoehtoisesti on useimmiten tarjolla katkarapuja. Tomaattikastikkeessa. Tai pelkkää tomaattikastiketta. Hienommista ravintoloista saa myös jättikatkarapuja, mustekalaa ja muita mereneläviä (lienee sanomattakin selvää, että yleensä ne ovat tomaattikastikkeessa). Punaista lihaa täällä syödään hyvin vähän.

Tomaattikastike on täällä erinomaisen maukasta, tuoretta ja sipulista. Toki nyt on jo sellainen tunne, että muukin maistuisi. Eilen saimme ihanaa vaihtelua, loistavaa maapähkinäkastiketta paikallisten suosimasta ravintolasta; riisin kanssa sen hinnaksi tuli noin 1,50 e. Myös herkullisia munakkaita on tarjolla.

Lisukkeiksi on tarjolla tyypillisesti spagettia, riisiä, kuskusta, ruokabanaania, jamssia, perunaa ja maissipuuroa. Maissipuuro on paikallisten perusruoka, muovikippoon hyydytetty, maissijauhoista valmistettu puuromainen seos. Vastaavaa valmistetaan myös ainakin vehnästä ja maniokista. Sitä syödään ainakin mausteisten, tomaattipohjaisten kastikkeiden kanssa; perehtymiseni on vielä kesken. Kaduilla myydään erilaisia papuja ja linssejä, jotka kiinnostavat minua kovasti, mutta ennen keittiön saapumista perehtymistä on vaikea aloittaa.

Ruokakulttuuri raottuu täällä vähitellen. Hitaasti, kuten kaikki muukin.

Ukkonen

Kun kirjoitan tätä, ukkonen lähestyy. Se on murinaa, ensin hiljaista kaukana, sitten yhä kovenevaa, pitenevää ja selvästi lähempänä. Ilma on harmaa ja roikkuu, laiskoja sadepisaroita lämähtelee betoniin. Kukot kiekuvat kahden puolen taloa. Sähköt ovat poissa ja päällä taas.

Yleensä ukkonen alkaa auringon laskiessa. Meren yllä alkaa välkkyä päivällisen aikana. Siitä tietää, että yöstä tulee levoton. Monesti sähkötkin ovat jo siinä vaiheessa poikki, etsiydymme kotiin taskulampun valossa, kotona sytytämme kiinalaisen kynttilän.

Kun käymme nukkumaan, taloa kiertää tuo murina; sitten, jossain vaiheessa pilkkopimeällä, se tulee päälle, ukkonen, ja silloin pamahtaa kovaa. Taivas ratkeaa suoraan yläpuolellamme, jokin jumala räjähtää raivoon. Ikkunoiden takana jatkuva salamanvälke kuin sadattelu. Luukkuja ei saa kiinni ja säppiin, olemme mahtavan raivon armoilla, vain parin hyttysverkon takana. Jännitän vartaloni ja valvon.

Aamulla aurinko nousee kuin ei mitään olisi tapahtunut. Linnut laulavat ja taivas on kirkkaassa sinessä. Kylässä ei ole lehtiä jotka kertoisivat tuhoista; joku juoru saattaa kulkea valkoisiinkin korviin. Täällä tiedetään, että ukkonen iskee vain sellaisiin, joilla on pahoja aikomuksia. (Luin Elokuun ja huomasin, että F. E. Sillanpää oli eri mieltä.)

Mutta tänään, tänään se alkoi aamulla vasta, sen kunniaksi että lapset aloittavat syyslukukauden. Kymmenen minuuttia on kulunut ja murina on kaikonnut, linnunlaulu lisääntynyt, sade lakannut. Se näytti voimansa vain – ja tietäen, että kaikilla ei täällä ole sateenvarjoa, päätti päästää lapset kouluun. Sellainen se on täällä, Ukkonen, erisnimi.