Kello 19.30 on jo pimeää kuin säkissä. Kylänraitilla myydään vielä makeisia ja hedelmiä öljylamppujen valossa. Kävelijät ovat mustia varjoja joihin voisi helposti kompastua.
Minulla ei ole tehtävää enää. Paneudun hyttysverkon alle i-asentoon, kädet vähän irti vartalosta. Niin on vähiten kuuma. Lakana on peitoksi liikaa.
Verkko on tungettu sängyn ja patjan väliin, lattialla kipittää jokin, ehkä lääkepurkin kokoinen torakka. Pääni vieressä kirja jonka nimessä on aurinko, kännykkä, joka paljastaa yön kulun ja taskulamppu.
Ulkona aallot ja sirkkojen siritys, joku lintukin taitaa laulaa yölauluaan. Välillä varvastossujen läiske betonilattiaa vasten; yövartija menee ohi.
Nukun liikkumatta.
Neljältä herään pissahätään, käännän avaimen lukossa kaksi kertaa, olen ulkona ja kipitän vessaan. Sataa. (On pieni sadekausi, he sanovat.)
Kello kuusi soivat kellot neljän sarjana. Uni tulee vielä, kunnes seitsemän jälkeen havahdun palmunlehtiharjan tasaiseen suhinaan; Edo puhdistaa terassia sateen viskomista akasiapuun lehdistä. Ne ovat kuunsirpin muotoisia.
