Näytetään tekstit, joissa on tunniste i. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste i. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 13. maaliskuuta 2011
ihminen
Sinä päivänä kun Japanissa oli ydinonnettomuus eikä sitten ollutkaan, meillä oli lainassa kissa.
Sinä päivänä kerrottiin, että Minamisanrikun kaupungissa 10 000 ihmistä on kateissa. Minamisanriku Minamisanriku. En ole tuntenut Japanin kaupunkeja koskaan, mutta meillä on nenäliina jossa on Japanin kartta. Kerran huvittelin pohtimalla, mitkä siinä nimetyt paikat sopisivat Suomeenkin. Tappi-järvi. Kasatori. Matsuura. Takatori.
Katsoin kaameita videoita ja kuvittelin niissä nähtyjen autojen kuljettajia, sitä hetkeä kun he näkivät vesimassan tulevan ja tajusivat että tämä ei ole painajainen eikä kauhuelokuva. Lainakissa makasi pöydällä tietokoneen lämmössä. Ajattelin että kissa on ihastuttavan tyyni ja hätkähtelemätön, ei sellainen dramaattinen reagoija kuin koira.
Kävelin muutaman korttelin ympäri ja likainen lumi näytti Sendailta vaikka en tiedä miltä siellä näytti ennen. Linnut lauloivat suurena kuorona, vesi valui pitkin jalkakäytäviä, aurinko paistoi kuin ydinreaktori.
Kotiin tullessani kissa näytti välinpitämättömän ilahtuneelta. Leivoin suklaakeksejä.
tiistai 2. marraskuuta 2010
ilman
Etukäteen valmistauduin kyllä elämään ilman internetiä. Ei iltoja uppoutuneena blogeihin, ei Facebookia, ei jatkuvaa sähköpostivaihtoa. Ajattelin, että se tekee ihan hyvää.
Siihen en osannut valmistautua, että täällä eletään ilman maailmaa. Koko kylään ei tule yhtään lehteä. Ihmiset eivät omista kirjoja. Joillakin on radio, mutta sieltä kuuluu lähinnä kovaäänistä afrikkalaista musiikkia. Harvoilla on televisio, mutta kaikilla kahdella kanavalla näytetään afrikkalaisia musiikkivideoita ja horjuvalavasteista saippuaoopperaa. Meillä ei tietenkään ole radiota eikä televisiota, mutta pääsy internetiin on, joskus harvoin. Moni täällä ei ole nettiä nähnytkään. Meidänkin yhteytemme on hidas, eikä esimerkiksi Hesarin tekstiversiota hevin ladata.
Suomesta meille on kerrottu, että Beninissä on suuret tulvat, että kotinsa menettäneille perheille tuodaan telttoja ja ruoka-apua. Paikalliset tietävät vain, että läheinen Mono-joki tulvii tavallista enemmän, ja että lähikylät ovat täyttyneet vedestä. Eräänä päivänä näimme kulman takana Punaisen ristin työntekijöitä pystyttämässä telttoja. He kertoivat niiden olevan perheitä varten. Yksi viisimetrinen teltta oli jaettu kahtia ja tarkoitettu kahdeksalle hengelle. Tuntui karulta. Eilen teltat olivat kadonneet. En tietenkään tiedä, miksi.
Tunnen yhden paikallisen, joka seuraa aktiivisesti uutisia. Hän herää kuudelta, kuuntelee radiouutiset ja lukee tunnin ennen töihin menoa. Tämä A puhuu erinomaista ranskaa ja osaa kertoa valistuneen mielipiteen niin presidentinvaaleista kuin Euroopan ja Afrikan suhteista. Hän on oivallinen apu eurooppalaiselle, joka janoaa tietoa, arvioita, suhteuttamista maailmaan. Olen hyvään tottunut.
Minua ahdistaa tiedottomuus itseni puolesta, mutta myös tuhansien kyläläisten (ja miljoonien heidän kaltaistensa!) puolesta, joilla ei ole mitään kurkistusaukkoa maailmaan. Heille ei ole kouluampumisia, maanjäristyksiä, nälänhätiä. En tiedä tarkoittaako syyskuun 11. heille paljon mitään.
Tietenkin sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Mutta: Täällä ihmisillä ei ole mahdollisuutta nähdä kuvia toisista maista, erilaisista ihmisistä, ei kuulla tarinoita heidän elämistään. On vain juoruja ja kuvitelmia. Ja siksi, luulen, aika moni täällä ajattelee, että Euroopassa on yksinomaan ihanaa ja käsittämättömän rikasta. Että me voisimme lahjoittaa kaikille täällä pyörät ja tietokoneet, rahaa ja lentolippuja. Mennään naimisiin, ehdottavat miehet ennen kuin ovat edes tervehtineet.
He eivät osaa ajatella pimeää eivätkä kylmää, eivät sitä että tienestien lisäksi elinkustannukset ovat korkeat. Olen yrittänyt tehdä oman osani: näyttänyt kuvia suomalaisesta talvesta, kertonut vuokrista, kerrostaloista, kaksihuoneisesta kodistamme. He ovat hihittäneet hämmentyneinä nähdessään kuvia pipoihin ja hanskoihin pakatuista ihmisistä.
lauantai 9. lokakuuta 2010
Illallinen
Ompelija F soittaa M:lle melkein joka päivä. Hän kysyy muiden suomalaisten sijainteja. M ei tiedä. F puhuu heikohkoa ranskaa ja ymmärtää ehkä 20 prosenttia kommunikaatiosta.
Eilen hän kutsui meidät syömään. Hän oli saanut M:n housut ja paidan valmiiksi. Emme tarkkaan ymmärtäneet, mistä tässä tapaamisessa oli kyse, mutta se alkaa olla täällä tavallista. Ehkä se oli vain ystävällinen ele!
Meidät istutettiin harmaaharkkoisen talon etuhuoneeseen, jossa F ompelee poljettavalla Singerillään. Sinne oli kannettu televisio, DVD-soitin ja tuuletin. Eteemme tuotiin valtava kasa tomaatti-sardiini-spagettia, laseihin kaadettiin vahvat pastikset. F sekoittaa pastikseen maitoa, siitä tulee makeaa ja pehmeää.
DVD laitettiin viihdyttämään meitä – ensiksi afrikkalaisia musiikkivideoita, joissa pyllyjen pyörittäminen on vähintään yhtä keskeistä kuin amerikkalaisissa serkuissaan, sitten norsunluurannikkolaista Ma famille -saippuasarjaa.
Siinä me istuimme ja söimme, kahdestaan, television kanssa.
Eteläpohjalaiset isovanhempani ovat kertoneet, että siellä päin tavattiin ennen laittaa vieraat keskenään pyhäkamariin syömään. Talon väki söi keittiössä. Olen kertonut tätä juttua monesti, ja sitä on yleisesti pidetty ilmentymänä suomalaisten järkyttävästä epäsosiaalisuudesta. Mutta me olemme Beninissä!
F ilmaantui kyllä lopulta paikalle, ryhtyi selittämään sarjan käänteitä ja hekotteli välillä näkemälleen. Kuva särisi ja muuttui jatkuvasti nykiviksi pikseleiksi. Puhe kuului yhtä hyvin kuin 90-luvun kotivideoissa. Hän ei kiinnittänyt tällaisiin pikkuseikkoihin mitään huomiota.
M sai housut ja F toisteli, että minä olen kiltti. Lupasin näyttää hänelle piirtämiäni vaatteita. Hän sanoi kutsuvansa meidät poikansa 1-vuotissyntymäpäiville.
Kävelimme kotiin ennen iltakymmentä tähdet ja taskulamppu valoinamme.
Eilen hän kutsui meidät syömään. Hän oli saanut M:n housut ja paidan valmiiksi. Emme tarkkaan ymmärtäneet, mistä tässä tapaamisessa oli kyse, mutta se alkaa olla täällä tavallista. Ehkä se oli vain ystävällinen ele!
Meidät istutettiin harmaaharkkoisen talon etuhuoneeseen, jossa F ompelee poljettavalla Singerillään. Sinne oli kannettu televisio, DVD-soitin ja tuuletin. Eteemme tuotiin valtava kasa tomaatti-sardiini-spagettia, laseihin kaadettiin vahvat pastikset. F sekoittaa pastikseen maitoa, siitä tulee makeaa ja pehmeää.
DVD laitettiin viihdyttämään meitä – ensiksi afrikkalaisia musiikkivideoita, joissa pyllyjen pyörittäminen on vähintään yhtä keskeistä kuin amerikkalaisissa serkuissaan, sitten norsunluurannikkolaista Ma famille -saippuasarjaa.
Siinä me istuimme ja söimme, kahdestaan, television kanssa.
Eteläpohjalaiset isovanhempani ovat kertoneet, että siellä päin tavattiin ennen laittaa vieraat keskenään pyhäkamariin syömään. Talon väki söi keittiössä. Olen kertonut tätä juttua monesti, ja sitä on yleisesti pidetty ilmentymänä suomalaisten järkyttävästä epäsosiaalisuudesta. Mutta me olemme Beninissä!
F ilmaantui kyllä lopulta paikalle, ryhtyi selittämään sarjan käänteitä ja hekotteli välillä näkemälleen. Kuva särisi ja muuttui jatkuvasti nykiviksi pikseleiksi. Puhe kuului yhtä hyvin kuin 90-luvun kotivideoissa. Hän ei kiinnittänyt tällaisiin pikkuseikkoihin mitään huomiota.
M sai housut ja F toisteli, että minä olen kiltti. Lupasin näyttää hänelle piirtämiäni vaatteita. Hän sanoi kutsuvansa meidät poikansa 1-vuotissyntymäpäiville.
Kävelimme kotiin ennen iltakymmentä tähdet ja taskulamppu valoinamme.
perjantai 14. toukokuuta 2010
inspiraatio
= pieni työhuone-kauppa-kahvila (eivätkö Länsi-Helsingin lähiöt olekin täyttymästä ikätovereistani, jotka kaipaavat kivoja lähipalveluita?)
= vain muutama ihana vaate, jotka sopivat yhteen (miksi pakkasin kadonneen matkalaukun melkein täyteen – miksi minua ei suuresti harmita sen hukkuminen?)
= kekseliäs koti (miksi laminaattia, miksi kaikkialla, miksi aina vain valkoisia keittiöitä?)
= laattalattiat keittiöön
= hengailu, virtsaavan miehen ja kuolleen rotan näkeminen, afrikkalaisesti pukeutunut nainen jonka syntyperää vain arvuuttelen, parveke jonne pääsee neljästä eri ovesta
torstai 1. huhtikuuta 2010
ikävä
Ikävä on katuja jotka tuoksuivat aina joltain. Ihmisiä joita riitti jokaiseen kulmaan, monia seisoskelemaankin. Kauppoja joissa myytiin outoja tavaroita puoli-ilmaiseksi. Aarteita, jotka joku tarkoituksella oli jättänyt kadulle, jonkun toisen löydettäväksi. Lauantaiaamuja, jolloin metro oli täynnä turisteja karttoineen. Hitaita hetkiä kahvilassa, jossa oli ilmainen internet. Ja makuja, joita ei ole voittanutta.
Palasimme tänne melkein kaksi vuotta sitten. Palaamme sinne ensi kuussa, hetkeksi vain mutta silti: olen hyvin iloinen!
maanantai 15. maaliskuuta 2010
into
Herää yöllä ja pohtii. Ei haittaa. Aamulla nousee sängystä ja pää raksuttaa edelleen, jatkaa yön ajatuksia. Hampaita harjatessa tulee jo uusi idea. Pää ei pysähdy.
Huomaa tekevänsä työtä vielä pimeällä, joka ei tule enää niin kovin aikaisin.
Into on hyvä, piristävä, iloinen. Mutta myös: into väsyttää ja vetää piippuun. Lepoa ei olisi varaa unohtaa. Luin eilen jostain populaariterveyslehdestä vinkin: opettele keskittämään ajatuksesi varpaisiisi.
Taidan olla vähän on/off-ihminen.
Huomaa tekevänsä työtä vielä pimeällä, joka ei tule enää niin kovin aikaisin.
Into on hyvä, piristävä, iloinen. Mutta myös: into väsyttää ja vetää piippuun. Lepoa ei olisi varaa unohtaa. Luin eilen jostain populaariterveyslehdestä vinkin: opettele keskittämään ajatuksesi varpaisiisi.
Taidan olla vähän on/off-ihminen.
sunnuntai 14. maaliskuuta 2010
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

