tiistai 2. marraskuuta 2010

ilman



Etukäteen valmistauduin kyllä elämään ilman internetiä. Ei iltoja uppoutuneena blogeihin, ei Facebookia, ei jatkuvaa sähköpostivaihtoa. Ajattelin, että se tekee ihan hyvää.

Siihen en osannut valmistautua, että täällä eletään ilman maailmaa. Koko kylään ei tule yhtään lehteä. Ihmiset eivät omista kirjoja. Joillakin on radio, mutta sieltä kuuluu lähinnä kovaäänistä afrikkalaista musiikkia. Harvoilla on televisio, mutta kaikilla kahdella kanavalla näytetään afrikkalaisia musiikkivideoita ja horjuvalavasteista saippuaoopperaa. Meillä ei tietenkään ole radiota eikä televisiota, mutta pääsy internetiin on, joskus harvoin. Moni täällä ei ole nettiä nähnytkään. Meidänkin yhteytemme on hidas, eikä esimerkiksi Hesarin tekstiversiota hevin ladata.

Suomesta meille on kerrottu, että Beninissä on suuret tulvat, että kotinsa menettäneille perheille tuodaan telttoja ja ruoka-apua. Paikalliset tietävät vain, että läheinen Mono-joki tulvii tavallista enemmän, ja että lähikylät ovat täyttyneet vedestä. Eräänä päivänä näimme kulman takana Punaisen ristin työntekijöitä pystyttämässä telttoja. He kertoivat niiden olevan perheitä varten. Yksi viisimetrinen teltta oli jaettu kahtia ja tarkoitettu kahdeksalle hengelle. Tuntui karulta. Eilen teltat olivat kadonneet. En tietenkään tiedä, miksi.

Tunnen yhden paikallisen, joka seuraa aktiivisesti uutisia. Hän herää kuudelta, kuuntelee radiouutiset ja lukee tunnin ennen töihin menoa. Tämä A puhuu erinomaista ranskaa ja osaa kertoa valistuneen mielipiteen niin presidentinvaaleista kuin Euroopan ja Afrikan suhteista. Hän on oivallinen apu eurooppalaiselle, joka janoaa tietoa, arvioita, suhteuttamista maailmaan. Olen hyvään tottunut.

Minua ahdistaa tiedottomuus itseni puolesta, mutta myös tuhansien kyläläisten (ja miljoonien heidän kaltaistensa!) puolesta, joilla ei ole mitään kurkistusaukkoa maailmaan. Heille ei ole kouluampumisia, maanjäristyksiä, nälänhätiä. En tiedä tarkoittaako syyskuun 11. heille paljon mitään.

Tietenkin sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Mutta: Täällä ihmisillä ei ole mahdollisuutta nähdä kuvia toisista maista, erilaisista ihmisistä, ei kuulla tarinoita heidän elämistään. On vain juoruja ja kuvitelmia. Ja siksi, luulen, aika moni täällä ajattelee, että Euroopassa on yksinomaan ihanaa ja käsittämättömän rikasta. Että me voisimme lahjoittaa kaikille täällä pyörät ja tietokoneet, rahaa ja lentolippuja. Mennään naimisiin, ehdottavat miehet ennen kuin ovat edes tervehtineet.

He eivät osaa ajatella pimeää eivätkä kylmää, eivät sitä että tienestien lisäksi elinkustannukset ovat korkeat. Olen yrittänyt tehdä oman osani: näyttänyt kuvia suomalaisesta talvesta, kertonut vuokrista, kerrostaloista, kaksihuoneisesta kodistamme. He ovat hihittäneet hämmentyneinä nähdessään kuvia pipoihin ja hanskoihin pakatuista ihmisistä.

tori






Lauantaitori on viikon kohokohta. Se on veteen hukkuneiden kylien takana, valtatien varressa. Sinne kävellään parikymmentä minuuttia paita läpimärkänä, hiki viiksinä huulilla. Torin kulmalla on pieni katos, jossa toivutaan paahteesta, juodaan olut tai kola,.

Torilta ostetaan parhaat vihannekset, siellä hipelöidään helmiä, sorrutaan silittelemään kankaita. Siellä ihmetellään muovisankojen kirkkaita kasoja, rukoukseen vaipuneita herroja ja kojuissaan nukkuvia naisia.

Torilla tavataan tuttuja ja todetaan, että taas on lauantai, että yksi viikko Beninissä on taas takana.

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

keittiö

Se on viikon vanha!

lauantai 23. lokakuuta 2010

vääristynyt


On oikeastaan outoa, miten paljon Afrikasta on olemassa hyvin runollisia kuvauksia. Tiedättehän. Sellaisia järjettömän aistivoimaisia. Sellaisia, jotka aina tekevät tästä mantereesta jotenkin primitiivisemmän kuin toiset mantereet.

”Tällainen oli siis Afrikka, tämä kuuma ja meluisa kaupunki, keltainen taivas jossa valo tykytti kuin salainen pulssi.”

Näin sanotaan J.M.G. Le Clézion sinänsä hienossa romaanissa Kaupunki nimeltä Onitsha. Tunnistin siitä ukkosmyrskyjen tunnelman, luin innolla vetäytyvät hiekkarannat, vaahtoutuvat vedet ja henkäyksettömät iltapäivät. Silti tiesin koko ajan että minä en voisi kirjoittaa näin. En nyt ainakaan. En näe värejä täällä kirkkaampina kuin muualla, en ihmisiä raa’an ja kiehtovan ruumiillisina, kuten hän: ”Mustat miehet roikkuivat kannella ja palkeissa kuin jättiläiseläimen kimpussa ---”

Katsoimme eräänä iltana elokuvan Uskollinen puutarhuri, joka sijoittuu suurelta osin Keniaan (kiitos äiti!). Olen nähnyt sen ennenkin. Nyt vasta kiinnitin huomiota siihen, että kaikki Kenia-kohtaukset ovat ylivärisiä, kummallisen kirkkaita. Ihmisten ihot kiiltävät, printtikankaat hehkuvat, maa on punaista tomua.

Täälläkin maa on punainen, mutta se hehkuu harvoin, lähinnä upeassa iltavalossa. Illan valo Suomessa (silloin kun sitä on) tekee minusta saman. Tavallinen päivävalo täällä tasainen ja kova, minusta lattea, yksitoikkoinen. Täällä ei näytä päivisin yhtään Uskolliselta puutarhurilta eikä Kaupunki nimeltä Onitshaltakaan. (Ei tämä toki ole sama maakaan, se on muistettava!)

Tunnustan, että toisina päivinä näen vain paljon harmaata harkkoa, korkeita muureja, roskaisia tienvarsia ja niiden takana loputtoman hiekkarannan, joka on yksinäisten sandaalien hautausmaa ja haisee pilaantuneelta kalalta. Luettuani länsimaalaisten Afrikka-kuvauksia ihmettelen, olenko todella ainoa. En usko niin, mutta:

Huomaan, että minunkin tekee mieli säädellä kuvieni värikylläisyyttä enemmän kuin on tarpeen. Sopiakseni joukkoon. Vastatakseni odotuksiin. Jotta näyttäisi enemmän Afrikalta! Siinä säädellessäni keksin kauniita ajatuksia: maa on punainen niin kuin siihen olisi sekoitettu verta, rantahiekka maustepussista kaadettua. Ne sopisivat kirjaan.

torstai 14. lokakuuta 2010

ruokahuomiot

Kylän parhaiten varustellusta kaupasta saa nigerialaisia kaurahiutaleita. Koti-ikävän lievitykseen: sekoita vettä ja maitojauhetta, lisää kaurahiutaleet ja vähän suolaa. Anna liota 15 minuuttia ja kauho suuhun. Toimii.

Purkkitonnikalan ja purkkisardiinien melkein jokapäiväinen sietokyky on kokonaisuudessaan noin viisi viikkoa. Enää en pysty katsomaan niihin päinkään. Jotain muuta pitäisi keksiä. Tällä hetkellä menossa ovat sulatejuustoleivät (löysimme La vache qui rit'ä siitä "isosta" kaupasta, tiesittekö että se säilyy lämpimässä?), jotka eivät ole kovin ravitsevia. Tarvitsisin kai vinkkejä raakaruokailijoilta. Aineksia ei ole kovin paljon mutta ne ovat kyllä tuoreita…

Syön liian vähän suolaa. Siitä kertonee se, että yksi pieni oliivi maistuu aivan taivaalliselta. Myös sipsit, joita täällä saa ostaa suomalaiseen hintaan (tai ehkä ylikin) ja ranskanperunat ovat uutta lempiruokaani. En olisi uskonut.

Täällä kahvintuottajamaiden keskellä kahvi on (melkein aina) murukahvia, jonka kyljessä lukee (melkein aina) Nescafé. Lisäksi purkissa kerrotaan mm. seuraavaa: "Good to know: Coffee is naturally rich in antioxidants. More on the benefits of coffee and health: www.nescafe.com." Ja vielä: "Good to remember: A Nescafé break is ideal for taking time out, a treat and stimulation combined. Antioxidants help fighting against free radicals, one of the main reasons of aging."

Leikkuulauta on kätevä kapistus. Meillä ei tietenkään ole sellaista. Uudet toverimme afrikankiertäjät ovat varustautuneet mm. autotarvikeliikkeestä löytämillään origamiastioilla, jotka ovat perusasennossa littania muoveja, mutta taitettuina vedenpitäviä kulhoja. Leikkuulautakin on! Aivan oivallista.

Paikalliset ajattelevat, että eurooppalaiset eivät siedä lainkaan chiliä. Se on sääli, sillä täällä sitä olisi montaa sorttia. Monesta syömästäni ruoasta chili on tyynesti jätetty pois.

Ikävöin kaihoisasti ruoanlaittoa. Valkosipulin tuoksua käsissä. Kuumenevan öljyn ääntä. Vihannesten kiiltäviä, juuri leikattuja pintoja. Pilkkomista. Raastamista. Paistamista. Makujen syvenemisen taikaa.

lauantai 9. lokakuuta 2010

Illallinen

Ompelija F soittaa M:lle melkein joka päivä. Hän kysyy muiden suomalaisten sijainteja. M ei tiedä. F puhuu heikohkoa ranskaa ja ymmärtää ehkä 20 prosenttia kommunikaatiosta.

Eilen hän kutsui meidät syömään. Hän oli saanut M:n housut ja paidan valmiiksi. Emme tarkkaan ymmärtäneet, mistä tässä tapaamisessa oli kyse, mutta se alkaa olla täällä tavallista. Ehkä se oli vain ystävällinen ele!

Meidät istutettiin harmaaharkkoisen talon etuhuoneeseen, jossa F ompelee poljettavalla Singerillään. Sinne oli kannettu televisio, DVD-soitin ja tuuletin. Eteemme tuotiin valtava kasa tomaatti-sardiini-spagettia, laseihin kaadettiin vahvat pastikset. F sekoittaa pastikseen maitoa, siitä tulee makeaa ja pehmeää.

DVD laitettiin viihdyttämään meitä – ensiksi afrikkalaisia musiikkivideoita, joissa pyllyjen pyörittäminen on vähintään yhtä keskeistä kuin amerikkalaisissa serkuissaan, sitten norsunluurannikkolaista Ma famille -saippuasarjaa.

Siinä me istuimme ja söimme, kahdestaan, television kanssa.

Eteläpohjalaiset isovanhempani ovat kertoneet, että siellä päin tavattiin ennen laittaa vieraat keskenään pyhäkamariin syömään. Talon väki söi keittiössä. Olen kertonut tätä juttua monesti, ja sitä on yleisesti pidetty ilmentymänä suomalaisten järkyttävästä epäsosiaalisuudesta. Mutta me olemme Beninissä!

F ilmaantui kyllä lopulta paikalle, ryhtyi selittämään sarjan käänteitä ja hekotteli välillä näkemälleen. Kuva särisi ja muuttui jatkuvasti nykiviksi pikseleiksi. Puhe kuului yhtä hyvin kuin 90-luvun kotivideoissa. Hän ei kiinnittänyt tällaisiin pikkuseikkoihin mitään huomiota.

M sai housut ja F toisteli, että minä olen kiltti. Lupasin näyttää hänelle piirtämiäni vaatteita. Hän sanoi kutsuvansa meidät poikansa 1-vuotissyntymäpäiville.

Kävelimme kotiin ennen iltakymmentä tähdet ja taskulamppu valoinamme.

äänet

Lentokone, se on pieni ja menee matalalla.

Kovaääninen lintu, tsi-tsi-tsi-tsi, hiljaisemmat linnut vastaavat ja sirkutus on jatkuvaa. Moni lintu on täällä vangitsevan yksitoikkoinen niin kuin rumpujen huumaava rytmi.

Vuokraemännän kännykkä soi. Hän puhuu siihen kiivaasti kieltä josta käsitän vain lukusanat, sillä ne ovat ranskaa.

Jatkuva siritys, joitakin sirkkoja pitkin pensaita. Ja tööttäystä niin kuin liikenne olisi vilkkaampaakin, ehkä se tulee läheiseltä Länsi-Afrikan valtatieltä. Sen varressa ihmiset valtavine kapsäkkeineen odottavat puskatakseja Cotonouhun tai Togon puolelle. Kulkuneuvot ohittavat risteykset töötti pohjassa, se on paikallista liikenneturvallisuutta.

Kukko kiekuu. Kieunta on minusta tukahtuneen kuuloista, niin kuin se päästäisi sen ulos viimeisillä voimillaan. Tiellä jollakin puolella taloa huudellaan jotain, tai ehkä se on puhetta vain.

Kaiken takana vaimea pauhu, se voisi olla moottoritie mutta se on valtameri. Kello on 10.05. Olen innostunut piirtämään vaatteita.