Etukäteen valmistauduin kyllä elämään ilman internetiä. Ei iltoja uppoutuneena blogeihin, ei Facebookia, ei jatkuvaa sähköpostivaihtoa. Ajattelin, että se tekee ihan hyvää.
Siihen en osannut valmistautua, että täällä eletään ilman maailmaa. Koko kylään ei tule yhtään lehteä. Ihmiset eivät omista kirjoja. Joillakin on radio, mutta sieltä kuuluu lähinnä kovaäänistä afrikkalaista musiikkia. Harvoilla on televisio, mutta kaikilla kahdella kanavalla näytetään afrikkalaisia musiikkivideoita ja horjuvalavasteista saippuaoopperaa. Meillä ei tietenkään ole radiota eikä televisiota, mutta pääsy internetiin on, joskus harvoin. Moni täällä ei ole nettiä nähnytkään. Meidänkin yhteytemme on hidas, eikä esimerkiksi Hesarin tekstiversiota hevin ladata.
Suomesta meille on kerrottu, että Beninissä on suuret tulvat, että kotinsa menettäneille perheille tuodaan telttoja ja ruoka-apua. Paikalliset tietävät vain, että läheinen Mono-joki tulvii tavallista enemmän, ja että lähikylät ovat täyttyneet vedestä. Eräänä päivänä näimme kulman takana Punaisen ristin työntekijöitä pystyttämässä telttoja. He kertoivat niiden olevan perheitä varten. Yksi viisimetrinen teltta oli jaettu kahtia ja tarkoitettu kahdeksalle hengelle. Tuntui karulta. Eilen teltat olivat kadonneet. En tietenkään tiedä, miksi.
Tunnen yhden paikallisen, joka seuraa aktiivisesti uutisia. Hän herää kuudelta, kuuntelee radiouutiset ja lukee tunnin ennen töihin menoa. Tämä A puhuu erinomaista ranskaa ja osaa kertoa valistuneen mielipiteen niin presidentinvaaleista kuin Euroopan ja Afrikan suhteista. Hän on oivallinen apu eurooppalaiselle, joka janoaa tietoa, arvioita, suhteuttamista maailmaan. Olen hyvään tottunut.
Minua ahdistaa tiedottomuus itseni puolesta, mutta myös tuhansien kyläläisten (ja miljoonien heidän kaltaistensa!) puolesta, joilla ei ole mitään kurkistusaukkoa maailmaan. Heille ei ole kouluampumisia, maanjäristyksiä, nälänhätiä. En tiedä tarkoittaako syyskuun 11. heille paljon mitään.
Tietenkin sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Mutta: Täällä ihmisillä ei ole mahdollisuutta nähdä kuvia toisista maista, erilaisista ihmisistä, ei kuulla tarinoita heidän elämistään. On vain juoruja ja kuvitelmia. Ja siksi, luulen, aika moni täällä ajattelee, että Euroopassa on yksinomaan ihanaa ja käsittämättömän rikasta. Että me voisimme lahjoittaa kaikille täällä pyörät ja tietokoneet, rahaa ja lentolippuja. Mennään naimisiin, ehdottavat miehet ennen kuin ovat edes tervehtineet.
He eivät osaa ajatella pimeää eivätkä kylmää, eivät sitä että tienestien lisäksi elinkustannukset ovat korkeat. Olen yrittänyt tehdä oman osani: näyttänyt kuvia suomalaisesta talvesta, kertonut vuokrista, kerrostaloista, kaksihuoneisesta kodistamme. He ovat hihittäneet hämmentyneinä nähdessään kuvia pipoihin ja hanskoihin pakatuista ihmisistä.
