kuulua; olla osa

Olen asunut neljä kuukautta Grand-Popossa, Beninissä. Se ei ole pitkä aika, mutta pitempi se on kuin mikään muu aika, jonka muistan.

Liikkunutkin olen, mutta en kovin kauas; sellaiseen ei ole ollut monia mahdollisuuksia. Sitä vastoin olen elänyt arkea. Työskennellyt kotona niin kuin muutkin naiset täällä. Jakanut alueeni kolmen ahkerasti touhuavan naapurin kanssa. Istunut koneen ääressä ja aiheuttanut varmasti ihmetystä. Tehnyt valkoisten töitä, he ajattelevat varmaan.

Edelleen perääni huudetaan yovoa, valkoista tai vierasta, paljon enemmän kuin toivoisin, ja edelleen minulta pyydetään yhtenään lahjoja. Silti on ihmisiä, joille minusta on tullut vakiokalustoa. Heille minulla on nimi. Se tuntuu tärkeältä.

Lähikaupassa henkilökunta, joka ei puhu ranskaa, tuo minulle kuuden vesipullon pakkauksen aikani seisoskeltuani ja avainsanoja esiteltyäni. He tietävät tavalliset ostokseni. Leipämyyjä, joka myöskään ei puhu ranskaa, kömpii katoksestaan kahden leivän kanssa kun minä vielä pysäköin pyörääni.

Kotikorttelimme palmumajassa, jossa myydään keittiövälineitä, kenkiä ja puhelinkortteja, minusta on tullut vakioasiakas (olen ostanut jotakin kaikista tuoteryhmistä). Kun eilen kävelin sen ohi, paikalle oli kerääntynyt naapurustoa keskustelemaan; tervehtiessäni kajahti ilmoille moniääninen ”Bonsoir, Laura!” Ajattelin, että olen tosiaan kotikulmilla.

Kaikista tärkeintä on kuitenkin tämä: Pihapiirin piikatytöt D ja A kutsuivat meidät joulupäivänä kuoronsa konserttiin katoliseen kirkkoon. Tunsin jotakin äidillistä kun katsoin heitä laulamassa ja tanssimassa, vähän ujoina mutta silti taitavina. Liikutuin. Me olimme ainoat, jotka olivat tulleet heitä varten; heidän vanhempansa ovat kaukana, eikä pihan madameakaan näkynyt. Pieni A, noin 12-vuotias ja yleensä kovin arka, hymyili ja vilkutti kun näki minut. Minä kuvasin kuin suomalaisissa joulujuhlissa, yritin vangita tytöt kuvaan kirkon hämärässä. Ajattelin, että näitä varovaisia tyttöjä, jotka iltaisin tekevät läksyjä ja harjoittelevat tanssia kännykän säestyksellä, minun tulee ikävä.

Alle kahden viikon päästä aikamme täällä on täysi.

hautajaiset

G hymyilee ja halaa. Joskus hän selittää asioita otsa rypyssä. Aluksi en ymmärtänyt hänen ranskaansa. En muista sitä enää.

Kun kerran istuimme suomalaisten kanssa illallisella ja isäntä kehotti hakemaan ruokaa, ”naiset ensin”, G kuiskasi minulle: ” Juuri tästä minä pidän suomalaisissa. Afrikassa miehet ovat aina ensimmäisiä.”

Viikonloppuna G kutsui meidät hautajaisiin. Vainaja oli hänen setänsä, tai ehkä eno. Hautajaisissa soitettiin ja tanssittiin riehakkaasti, seinillä oli julisteita joissa oli miehen kuva, tittelit ja elinvuodet merkittyinä.

Muuten minä en muista hautajaisista paljonkaan, sillä pyörryin. M juotti minulle kokista ja vissyä vuorotellen, kantoi kun en päässyt liikkeelle.

Mutta muistan sen, sen muistan ikuisesti, että kaikki paikalliset ystävämme hyörivät ympärilläni, auttoivat minkä ehtivät. G löyhytti kasvojani viuhkalla, jossa luki Togo. Naiset kantoivat juotavaa, tarjosivat syötävää. Miehet tulivat M:n avuksi kantamaan, kun jalkani pettivät, B irrotti sandaalit jalastani kun kävin autoon makuulle. Lepäsin siellä, he kävivät katsomassa, kysyivät ça va, ja G pahoitteli kuumuutta, niin kuin se olisi ollut hänen syynsä. En ole ikinä, ikinä kokenut mitään vastaavaa. Sellaista huolenpitoa.

Illalla kun palasimme minulla oli kova kuume. Seuraavat päivät he soittelivat, G ja B ja K ja F, kaikki kysyäkseen, että miten minä voin. En muista milloin Suomessa olisin soittanut jollekin vain vointia kysyäkseni.

Tietenkin oli myös selvää että paikalliset ystävämme hoitivat minut malariatestiin seuraavana päivänä, vaikka se oli sunnuntai, ja että lääkäri toi reseptin 20 kilometrin päästä vielä samana iltana (se ei ollut malaria). Ja tietenkin M sai heti kyydin apteekkiin.

Olen ällistynyt. Ja aika hyvin parantunutkin.

G sanoi myöhemmin, että hautajaisissa kaikki seurasivat meitä. Että Afrikassa ei koskaan olisi mahdollista, että mies hoitaisi vaimoaan noin. Hän panisi naiset töihin... Suomalaiset sanoivat, että olin näyttänyt hetken vainajalta itsekin, ja ajattelin että se kai sopii suomalaiseen hautajaistunnelmaan. Vähän vakavuutta tähän ilotteluun ja tanssimiseen.

hupi

On joulukuun ensimmäinen päivä, se tuntuu epätodelliselta sillä missään ei ole tingelitongelia eikä lahjamainoksia. En haluaisi myöntää tätä, mutta kaipaan niitä vähän. Tai ainakin sitä hartautta, mikä liittyy näkyväksi tehtyyn odottamiseen, ovella odottavaan muutokseen.

Täällä mikään ei muutu sillä tavoin kuin Suomessa, jossa muuttuu sää, ja sen mukana sesongit, ja niiden mukana kaikki. Joskus syödään tomaattia ja toisena aikana punajuurta. Yhtenä hetkenä uidaan ja toisena pulkkaillaan. Vaatteet ovat yhdet kesällä ja toiset talvella. Täällä lapset eivät koskaan laita jalkaansa sandaaleja kummempaa eikä kukaan ole kuullut laiturin nostamisesta.

Meidän pihassa madame valmistaa jäitä ja hibiskusmehua päivästä, viikosta, kuukaudesta ja ymmärtääkseni vuodestakin toiseen. Manööverit ovat joka päivä samat. Jäitä varten lasketaan pihan hanasta vettä suureen sinkkivatiin, sitten istutaan betoniterassille vähän varjoon läpinäkyvien pussien kanssa. Pussit täytetään ja solmitaan sitten nopealla, pyöräyttävällä liikkeellä kiinni. Joka ilta terassilla on suuri vadillinen vesipusseja, pakastamista odottavia. Iltaisin, pimeän tultua, madame laittaa ruokaa pienessä hiilikeittimessä, makaa palmumatolla särisevän television edessä tai uima-altaan reunalla seuraamassa, kun piikatytöt tekevät loputtomia läksyjään.

Ja joka päivä on kuuma, toisina vielä kuumempi, mutta mittareita ei täällä tarvita. Mikään ei muutu niin, että vaatteita pitäisi ruveta vaihtamaan. Aurinko nousee aina vähän ennen seitsemää, laskee joka ainoa päivä tasan 12 tunnin kuluttua. Tuskinpa täällä kukaan tulee toivoneeksi, että voi, nousisipa aurinko tänään vähän myöhemmin tai laskisipa aikaisemmin, ihan vain muutoksen tähden.

Koska minä olen kesän ja talven, työn ja levon radikaaliin eroon tottunut, tässä kulttuurissa ihmisten oleminen vaikuttaa jotenkin yksitoikkoiselta, sumuiselta. Mikä on paikallisille lepoa? Miten he huvittelevat, rentoutuvat, viihdyttävät itseään?

Niin: minähän olen itse kasvanut kulttuurissa, jossa omassa elämässä viihtyminen on varsin keskeistä. Koti-Suomessa saatan – koska se on helposti mahdollista – vain itseäni viihdyttääkseni lukea kirjaa, katsoa elokuvan, seilata blogeissa, kokata erityishyvää ruokaa, tehdä kasvonaamion. Saatan keittää teetä ja siemailla sitä kynttilän valossa, vaihtaa järjestystä tai verhoja vähintään. Saatan lähteä kirjastoon, lorvia siellä lukemassa sisustuslehtiä arvostellakseni niitä mielessäni. Ehkä menen kahville, tapaan ystävän, juttelemme. Neulon ja väkertelen. Ja kaiken tämän teen vain omaksi huvikseni, jotta elämäni olisi jotenkin miellyttävää, itseni näköistä. Jotta rentoutuisin tehtyäni työtä, välttäisin stressin ja kaikkialla vaanivan masennuksen.

Siispä jouluunkin kaipaisin sitä erottautumista, rajan piirtämistä arjen ja pyhän välille. Tunnetta siitä, että jokin on muuttumassa. Dynaamisuutta, sitä meidän kulttuurimme vastenmielistä perusvaatimusta, joka tästä kulttuurista vaikuttaa puuttuvan kokonaan. Ja samalla olen kateellinen heille, heidän huomaamattomille huveilleen ja päivästä toiseen samanlaisena soljuvalle elämälleen. Ei tarvitse valita, että menisikö tänään joogaan vai jumppaan, eikä sitten ruoskia itseään saamattomuudesta, kun ei väsymykseltään saa kuitenkaan lähdettyä kumpaankaan.

rakkaus

Kävelin tänään ison tien vartta, yksin, ja silloin se tuli minuun. Sittenkin.

Katsoin kapeita painavia palmunrunkoja jotka kurottelivat siniselle taivaalle. Katsoin tulvineita peltoja, melkein jo toipuneita. Tervehdin kahta vanhaa herraa, jotka kävelivät vastaan, he sanoivat bonjour bonjour niin kuin juuri sellaiset herrat täällä. Kohtasin katseita joiden yllä keikkuivat sipulit ja kankaat, olin ainoa valkoinen enkä ajatellut sitä. Ajattelin omiani, kevättä Suomessa ja Nigeriaa ja sitä miten mikään ei ole mahdotonta.

Torilla ostin valkosipuleita välinpitämättömin elein niin kuin hekin. En hortoillut mopojen tiellä turistien touhottavaan tapaan. Kaikki oli samoin kuin ennen mutta ihan eri tavoin. Niin kuin olisin tullut torille uutta tietä.

hidas

Jotkut ovat sellaisia, että tulevat tänne viideksi viikoksi ja ehtivät siinä ajassa luoda kontakteja paikallisiin taiteilijoihin, ostaa torit tyhjiksi ja tehdä vielä töitäkin meren pauhusta nauttien. Minä en ole.

Olen hidas. Viime vuosina olen opetellut antamaan sen itselleni anteeksi. En hyppää mihinkään kyytiin nopeasti, en solahda vaivatta seuraan kuin seuraan, en osta mitään miettimättä pitkään. Minä pohdin, kummastelen, tarkkailen.

Uudessa tilassa tai vieraassa ryhmässä tarvitsen aikaa. Ulkoinen kuoreni liikkuu hämmentävän paljon nopeammin kuin sisäinen minäni. Jälkimmäiselle pitää tehdä tilaa vähän kerrallaan, ensin ihan läheltä, sitten vähitellen ympyrää suurentaen. Voin tallata lähikorttelia monta päivää ennen kuin siirryn seuraavaan.

Olemme olleet täällä kaksi ja puoli kuukautta. Yhtäkkiä jotakin on tapahtunut: selittämättömällä tavalla asioista on tullut tutumpia, kaduista omempia, askeleista varmempia. Erilaisuus ei näytä enää niin erilaiselta, kuumuus ei tunnu niin kuumalta. Resuinen ranta herättää helliä tunteita. Luulen, että vähitellen sisäinen minäni on rauhoittunut samaan paikkaan ulkoisen kuoreni kanssa, löytänyt oman tilansa tästä pienestä kylästä.

Olemme yli puolenvälin jo, ja nyt uumoilen että aika alkaa kulua nopeasti. Pihallamme kasvavassa mangopuussa hedelmät ovat kypsiä. Olen rakastanut mangoja aina.

ilman

Etukäteen valmistauduin kyllä elämään ilman internetiä. Ei iltoja uppoutuneena blogeihin, ei Facebookia, ei jatkuvaa sähköpostivaihtoa. Ajattelin, että se tekee ihan hyvää.

Siihen en osannut valmistautua, että täällä eletään ilman maailmaa. Koko kylään ei tule yhtään lehteä. Ihmiset eivät omista kirjoja. Joillakin on radio, mutta sieltä kuuluu lähinnä kovaäänistä afrikkalaista musiikkia. Harvoilla on televisio, mutta kaikilla kahdella kanavalla näytetään afrikkalaisia musiikkivideoita ja horjuvalavasteista saippuaoopperaa. Meillä ei tietenkään ole radiota eikä televisiota, mutta pääsy internetiin on, joskus harvoin. Moni täällä ei ole nettiä nähnytkään. Meidänkin yhteytemme on hidas, eikä esimerkiksi Hesarin tekstiversiota hevin ladata.

Suomesta meille on kerrottu, että Beninissä on suuret tulvat, että kotinsa menettäneille perheille tuodaan telttoja ja ruoka-apua. Paikalliset tietävät vain, että läheinen Mono-joki tulvii tavallista enemmän, ja että lähikylät ovat täyttyneet vedestä. Eräänä päivänä näimme kulman takana Punaisen ristin työntekijöitä pystyttämässä telttoja. He kertoivat niiden olevan perheitä varten. Yksi viisimetrinen teltta oli jaettu kahtia ja tarkoitettu kahdeksalle hengelle. Tuntui karulta. Eilen teltat olivat kadonneet. En tietenkään tiedä, miksi.

Tunnen yhden paikallisen, joka seuraa aktiivisesti uutisia. Hän herää kuudelta, kuuntelee radiouutiset ja lukee tunnin ennen töihin menoa. Tämä A puhuu erinomaista ranskaa ja osaa kertoa valistuneen mielipiteen niin presidentinvaaleista kuin Euroopan ja Afrikan suhteista. Hän on oivallinen apu eurooppalaiselle, joka janoaa tietoa, arvioita, suhteuttamista maailmaan. Olen hyvään tottunut.

Minua ahdistaa tiedottomuus itseni puolesta, mutta myös tuhansien kyläläisten (ja miljoonien heidän kaltaistensa!) puolesta, joilla ei ole mitään kurkistusaukkoa maailmaan. Heille ei ole kouluampumisia, maanjäristyksiä, nälänhätiä. En tiedä tarkoittaako syyskuun 11. heille paljon mitään.

Tietenkin sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Mutta: Täällä ihmisillä ei ole mahdollisuutta nähdä kuvia toisista maista, erilaisista ihmisistä, ei kuulla tarinoita heidän elämistään. On vain juoruja ja kuvitelmia. Ja siksi, luulen, aika moni täällä ajattelee, että Euroopassa on yksinomaan ihanaa ja käsittämättömän rikasta. Että me voisimme lahjoittaa kaikille täällä pyörät ja tietokoneet, rahaa ja lentolippuja. Mennään naimisiin, ehdottavat miehet ennen kuin ovat edes tervehtineet.

He eivät osaa ajatella pimeää eivätkä kylmää, eivät sitä että tienestien lisäksi elinkustannukset ovat korkeat. Olen yrittänyt tehdä oman osani: näyttänyt kuvia suomalaisesta talvesta, kertonut vuokrista, kerrostaloista, kaksihuoneisesta kodistamme. He ovat hihittäneet hämmentyneinä nähdessään kuvia pipoihin ja hanskoihin pakatuista ihmisistä.

tori

Lauantaitori on viikon kohokohta. Se on veteen hukkuneiden kylien takana, valtatien varressa. Sinne kävellään parikymmentä minuuttia paita läpimärkänä, hiki viiksinä huulilla. Torin kulmalla on pieni katos, jossa toivutaan paahteesta, juodaan olut tai kola,.

Torilta ostetaan parhaat vihannekset, siellä hipelöidään helmiä, sorrutaan silittelemään kankaita. Siellä ihmetellään muovisankojen kirkkaita kasoja, rukoukseen vaipuneita herroja ja kojuissaan nukkuvia naisia.

Torilla tavataan tuttuja ja todetaan, että taas on lauantai, että yksi viikko Beninissä on taas takana.