voimaton

Se oli kuukausien jälkeen ensimmäinen paikka, jonka katossa kieppuivat tarpeeksi tehokkaat vispilät. Sisällä oli hämärää, joimme kylmät kaljat. Seinän maali hilseili, koko baari oli aivan tyhjä.

Kaiuttimista kuului amerikkalaisia kappaleita, jotka olen viimeksi kuullut kouludiskossa. Ääni ei rätissyt. Tuntui melkein kodilta, rennolta, ihmeelliseltä. Olimme kaupungissa!

Tarjoilija kulki keinuen, parfyymipilvi perässään. Hänellä oli lattialuudalta näyttävä polyesteriperuukki. Vessassa hana valutti yli äyräiden.

Kun tulimme toisen kerran, kuukauden kuluttua, keinuva nainen sulki minut runsaaseen syleilyynsä. "Te tulitte taas", hän huudahti, ja äänessä oli jotakin kujeilevaa. Peruukki oli uusi. Hän, Maria, kertoi Norsunluurannikosta. Se oli hänen kotimaansa. "Paljon kauniimpi kuin Benin. Kannattaa käydä siellä!"

Kolmannella kerralla hän katsoi televisiosta särinää, jonka jostakin kohtaa erotin Titaniciksi. Puolet vispilöistä oli lakannut ikuisen vatkaamisensa.

Neljännellä kerralla pyysimme jotakin alkoholitonta, mutta mitään ei ollut. Ei vettäkään. Mutta olutta on, Maria sanoi iloisesti. Ja viskiä.

Viidennellä kerralla hän kertoi ravintolasta. Ravintolastaan. Hän kirjoitti numeronsa paperilapulle ja pyysi käymään. "Vain lyhyt zemimatka!" Ei tosin vielä, sillä ravintola avautuisi vasta tammikuussa.

Se oli viimeinen kerta. Seuraavalla viikolla lensimme pois. Abidjanin kautta, luki lipuissa. Enää se ei pitänyt paikkaansa.

Tänään Marian kotimaasta kerrotaan tällaista. Sydämeni kääntyilee.

vuoropuhelu

"Mustarastas lauloi eilen."
"Tämä oli nuoruuteni tärkeä laulu"
"Oodi Herrallemme!"
"Toukomettinen kujersi sunnuntaiaamuna."
"1977 Cat Stevens kääntyi islaminuskoon ja hänestä tuli Yusuf Islam"
"Valitettavaa."
"Tämä on hieno laulu."
"Aamu on rikki"

(Kiitokset eräälle Facebook-linkille ja sitä kommentoineille)

ihminen

 

Sinä päivänä kun Japanissa oli ydinonnettomuus eikä sitten ollutkaan, meillä oli lainassa kissa.

Sinä päivänä kerrottiin, että Minamisanrikun kaupungissa 10 000 ihmistä on kateissa. Minamisanriku Minamisanriku. En ole tuntenut Japanin kaupunkeja koskaan, mutta meillä on nenäliina jossa on Japanin kartta. Kerran huvittelin pohtimalla, mitkä siinä nimetyt paikat sopisivat Suomeenkin. Tappi-järvi. Kasatori. Matsuura. Takatori.

Katsoin kaameita videoita ja kuvittelin niissä nähtyjen autojen kuljettajia, sitä hetkeä kun he näkivät vesimassan tulevan ja tajusivat että tämä ei ole painajainen eikä kauhuelokuva. Lainakissa makasi pöydällä tietokoneen lämmössä. Ajattelin että kissa on ihastuttavan tyyni ja hätkähtelemätön, ei sellainen dramaattinen reagoija kuin koira. 

Kävelin muutaman korttelin ympäri ja likainen lumi näytti Sendailta vaikka en tiedä miltä siellä näytti ennen. Linnut lauloivat suurena kuorona, vesi valui pitkin jalkakäytäviä, aurinko paistoi kuin ydinreaktori.

Kotiin tullessani kissa näytti välinpitämättömän ilahtuneelta. Leivoin suklaakeksejä.

päivänvarjo

Tässä kodissa on ihan erilaista kuin edellisessä Suomen-kodissa, huoneissa kuljeksii erilaisia valoja. Iltapäivisin seinillä viipyilee varjoja, en lakkaa ihmettelemästä niitä.

Tänään löysin kirjastosta sopivia elokuvia, päätin tehdä punajuuripihvejä, olisin leiponut suklaisia herkkujakin jos olisin löytänyt tarpeeksi reiluja raaka-aineita. Olen suklaarakas mutta Beninin jälkeen vammautunut, en haluaisi ostaa sellaista mikä riistää heitä siellä (onneksi on tämä kampanja sentään). Kun aurinko paistoi tein vähän töitä ja meinasin kiirehtiä itseni, istua auringonlaskuun asti, mutta: jos ei ole kiire niin ei ole.

Ystävä toi toissapäivänä tulppaaneja, ne ovat vieläkin rapeita, valmiita kasvamaan kattoon asti.

oppii

Ompelu, tuota, ompelu ei ole helppoa.

Otetaan vaikka joogamattopussi. Tai siis tarkkaan ottaen pilatesmattopussi, jonka lupasin tehdä lahjaksi. Ihan helppohan sellainen on. Putkilo, joka kiristetään päistä. Vuori nyt sentään tarvitaan, että ei näyttäisi ihan lörppäseltä. Kuka vaanhan sellaisen tekee, ja pari tuntia siihen menee korkeintaan.

Yritys 1: Päätän tehdä kerrankin niin ammattimaisesti, että ihan oikeasti leikkaan palat oikean kokoisiksi. Ompelussa kun olen ollut sellaista huomaavinani, että mitoilla on oikeasti suht paljon väliä, ja monesti on tullut pelokkaana leikattua ihan jättisuuria paloja. Toki muistan saumanvarat.

Leikkaan. Sekä varsinainen kangas että vuori ovat tietenkin sellaisia, joita ei voi repiä, ja joita joku (en voi ymmärtää kuka!) on joskus leikannut vähän miten sattuu. Tarkasti ährään paloja.

Pohdin, miten päin mikäkin kiinnitetään. Mihin tulee nauha. Siihen menee kauan. On nälkä.

Ompelen. Jälki ei ole täydellistä, mutta tyydyttävää sentään.

Mittaan. Pussi on ihan hyvä. Vain sentti puuttuu. Totean, että ylisuuret palat olisivat sittenkin olleet parempia kuin ylipienet. Että sitä olisi voinut ajatella. Että koon riittävyyden olisi peräti voinut priorisoida.

Onneksi veljellä on uusi tyttöystävä, jolla on hyviä ominaisuuksia:
1) kiva
2) pienempikokoisen joogamaton omistaja
3) vaikutti ihan aidosti edes vähän tykkäävän epäonnisesta pussistani

Tästä leppyneenä totesin, että voinhan tehdä uuden. Versio 2 on kai tunnetusti helpompi. Ja oli se! Vaihdoin kyllä kankaat revittäviin täyspuuvilloihin. Paljon mukavampaa. Viiniäkin oli. Ja vahingosta viisastuneena tein käsittääkseni viisi senttiä liian väljän pussin. Menköön.

Opetus: Mittaaminen on erityisen hyödyllistä, jos sen tekee tarkkaan joka kohdasta. Jos kankaan repii, mitoissa pitää olla vähän varaa. Leikkaus- ja ompelutaitoni riittävät tällä hetkellä lakanatyyppisen kankaan käsittelyyn.

Tekevä oppii.

odotuksia

Olen neulonut. Austermannin Silk Alpaca on ihana lanka, ostin sitä joskus Tallinnan Karnaluksista ja tein siitä jo itselleni villatakin. Nyt valmistui hyvin pieni villatakki. Lähipiirissä on kasvavia mahoja. Kohta niistä tulee ulos takittomia.

Jokin uusi odottaa minuakin mutta en tiedä vielä mikä. Se on onnellista ja huolestuttavaa silloin, kun arvelen maailman helposti nyrjähtävän sijoiltaan. Mietin, onko työ sitä vain mistä saa rahaa. En haluaisi ajatella niin.

Aika etenee, minä kirjoitan ja syön keittoa. Istun yläkerrassa, joka on suljettu jo. Lumi pyörii puista kohti maata.

kosketus

Sunnuntain ele oli kosketus. Kävin katsomassa Mia Halmeen hienon dokumentin Ikuisesti sinun DocPointissa. Se kertoo huostaanotetuista lapsista, todesti ja läheltä. Kosketusetäisyydeltä. Itkin ja ihailin!

Harmi, että dokumentteja on vaikea saada käsiinsä, ellei satu kerran vuodessa vietettäville festivaaleille.

Mia Halmeen haastattelun voi kuunnella täällä.