konditionaali

Ottaisin vaatimattoman elämän. Sellaisen jossa vietettäisi vapaita iltoja ja kiireettömiä aamuja, tehtäisi päivisin töitä ja oltaisi ihan tavallisia. Keitettäisi ja paistettaisi, leipää leivottaisi. Yrttejä laitettaisi ja tapetteja vaihdettaisi. Luettaisi kirjaa aamulla ja töiden jälkeen. Istuttaisi ja ihmeteltäisi, elokuvia katseltaisi kun huvittaisi.

Olisi rahaa niin että voisi maksaa laskut ja joskus ostaa itselleen jotakin. Olisi mielekkäät tekemiset molemmilla, ei mitkään elämän kestävät ihmeellisyydet, vaan ihan tavalliset työt. Sellaiset missä riittäisi, että on ihan fiksu, kohtuullisen mukava, melko taitava, varsin koulutettu. Ei tarvitsisi olla yli-ihminen, supersuorittaja, kaikkitaitava. Ei superlatiivi muutenkaan.

Sellaista mietin kun makasin tänään Seurasaaren kalliolla, auringonkiilassa, kirja kädessä. En ihmeellisempää. Paitsi sitä että ihmisillä oli liian vähän päällä. Sortseja ja avokkaita. Hullut!

unohtunut

Haluaisin olla aktiivinen lukija. Aktiivisempi. Olen ollut. En tiedä, vaikuttaako laiskistumiseeni se, että sekä aikaisemmat opintoni että nykyinen työni sisältävät pitkälti lukemista ja kirjoittamista. Se on kyllä onneton syy, varsinkin kun juuri oma kirjoittaminen kaipaisi inspiroivaa lukemista (ja, hmmm, alakin vaatisi sitä). Käyn kirjastossa monta kertaa viikossa, mutta monesti en osaa lainata mitään. Miksi?

En oikein osaa ottaa aikaa lukemiselle. Milloin ihmiset lukevat? Iltaisin, kyllä, mutta minulla on siihen vähän liian hyvät unenlahjat. Kaikkina muina työn ulkopuolisina aikoina epämääräinen nettipuuhastelu syö ajan (en nyt tarkoita blogien kirjoittamista tai lukemista, jotka ovat inspiroivaa toimintaa, vaan päivitysnapin toistuvaa rämppäämistä ja ankeaa jumittamista). Lisäksi olen aina ollut aika ronkeli lukija. Jos kertojaääni ei miellytä tai jokin tyylissä ärsyttää, en saa luettua. Ja pahus vie, ärsyynnyn aika helposti.

Yöpöydälläni on tällä hetkellä neljä kirjaa.
1) Mikko Rimmisen Nenäpäivä, joka jäi siskolta puoliväliin ja jonka hän ystävällisesti kantoi minulle. Pidän siitä, tavallaan. Mutta se vaatisi mielentilan, tilan, ei väsynyttä iltatarttumista. Se on ollut kesken jo hyvän tovin.
2) Hergén Vol 714 pour Sydney. M on lukenut Tinttejä lapsesta asti ja jatkaa yhä. Olen tätä ennen vain vilkuillut viereltä, lukenut pari puhekuplaa. En ole oikein osannut innostua sarjakuvista. Mutta onhan tämä aika hauska. Parasta on tiettyjen hahmojen herkullinen tankeroranska.
3) Carol Shieldsin Ellei. Käydessäni Sinisen linnan kirjastossa tajusin, että tässä on 1930-luvulla syntynyt pohjoisamerikkalainen naiskirjailija, johon en ole tutustunut (samasta ikäluokasta ainakin Margaret Atwood ja Joyce Carol Oates ovat uponneet mainiosti). Shields vaikuttaa vähintääkin melko lupaavalta. Olen ärsyyntynyt vain lukujen nimistä: "No niin", "Sen sijaan".
4) Jayne Anne Phillipsin Kiuru ja Termiitti tarttui mukaan eiliseltä kirjastoreissulta. Olin unohtanut sen olemassaolon, aikanaan odotin suomennosta kiihkeästi. Rakastin tämän kirjailijan Äidin aikaa, Suojeluskin sopi makuuni hyvin. Lukukokemusta häiritsi eilen voimakas väsymys (kerronnan tapa vaatii vähän aivotyötä), mutta ehkä pirteämpiäkin hetkiä tulee.

Beninissä sentään luin varsin paljon, kun aikaa oli. Se oli ihastuttavaa, inspiroivaa, parasta. Tiedänpähän, mihin kannattaa pyrkiä.

epäselvä

Toivoisin tarkennuksia viidenteen käskyyn. Niissä pitäisi yksityiskohtaisesti selvittää, missä tapauksissa tappaminen sitten kuitenkin on sallittua, jopa toivottavaa. Toivoisin tarkennuspakettiin myös erityistä virkettä siitä, missä tapauksissa on ok katsoa tappamista videolta. Olen nimittäin vähän hämilläni.

voimaton

Se oli kuukausien jälkeen ensimmäinen paikka, jonka katossa kieppuivat tarpeeksi tehokkaat vispilät. Sisällä oli hämärää, joimme kylmät kaljat. Seinän maali hilseili, koko baari oli aivan tyhjä.

Kaiuttimista kuului amerikkalaisia kappaleita, jotka olen viimeksi kuullut kouludiskossa. Ääni ei rätissyt. Tuntui melkein kodilta, rennolta, ihmeelliseltä. Olimme kaupungissa!

Tarjoilija kulki keinuen, parfyymipilvi perässään. Hänellä oli lattialuudalta näyttävä polyesteriperuukki. Vessassa hana valutti yli äyräiden.

Kun tulimme toisen kerran, kuukauden kuluttua, keinuva nainen sulki minut runsaaseen syleilyynsä. "Te tulitte taas", hän huudahti, ja äänessä oli jotakin kujeilevaa. Peruukki oli uusi. Hän, Maria, kertoi Norsunluurannikosta. Se oli hänen kotimaansa. "Paljon kauniimpi kuin Benin. Kannattaa käydä siellä!"

Kolmannella kerralla hän katsoi televisiosta särinää, jonka jostakin kohtaa erotin Titaniciksi. Puolet vispilöistä oli lakannut ikuisen vatkaamisensa.

Neljännellä kerralla pyysimme jotakin alkoholitonta, mutta mitään ei ollut. Ei vettäkään. Mutta olutta on, Maria sanoi iloisesti. Ja viskiä.

Viidennellä kerralla hän kertoi ravintolasta. Ravintolastaan. Hän kirjoitti numeronsa paperilapulle ja pyysi käymään. "Vain lyhyt zemimatka!" Ei tosin vielä, sillä ravintola avautuisi vasta tammikuussa.

Se oli viimeinen kerta. Seuraavalla viikolla lensimme pois. Abidjanin kautta, luki lipuissa. Enää se ei pitänyt paikkaansa.

Tänään Marian kotimaasta kerrotaan tällaista. Sydämeni kääntyilee.

vuoropuhelu

"Mustarastas lauloi eilen."
"Tämä oli nuoruuteni tärkeä laulu"
"Oodi Herrallemme!"
"Toukomettinen kujersi sunnuntaiaamuna."
"1977 Cat Stevens kääntyi islaminuskoon ja hänestä tuli Yusuf Islam"
"Valitettavaa."
"Tämä on hieno laulu."
"Aamu on rikki"

(Kiitokset eräälle Facebook-linkille ja sitä kommentoineille)

ihminen

 

Sinä päivänä kun Japanissa oli ydinonnettomuus eikä sitten ollutkaan, meillä oli lainassa kissa.

Sinä päivänä kerrottiin, että Minamisanrikun kaupungissa 10 000 ihmistä on kateissa. Minamisanriku Minamisanriku. En ole tuntenut Japanin kaupunkeja koskaan, mutta meillä on nenäliina jossa on Japanin kartta. Kerran huvittelin pohtimalla, mitkä siinä nimetyt paikat sopisivat Suomeenkin. Tappi-järvi. Kasatori. Matsuura. Takatori.

Katsoin kaameita videoita ja kuvittelin niissä nähtyjen autojen kuljettajia, sitä hetkeä kun he näkivät vesimassan tulevan ja tajusivat että tämä ei ole painajainen eikä kauhuelokuva. Lainakissa makasi pöydällä tietokoneen lämmössä. Ajattelin että kissa on ihastuttavan tyyni ja hätkähtelemätön, ei sellainen dramaattinen reagoija kuin koira. 

Kävelin muutaman korttelin ympäri ja likainen lumi näytti Sendailta vaikka en tiedä miltä siellä näytti ennen. Linnut lauloivat suurena kuorona, vesi valui pitkin jalkakäytäviä, aurinko paistoi kuin ydinreaktori.

Kotiin tullessani kissa näytti välinpitämättömän ilahtuneelta. Leivoin suklaakeksejä.

päivänvarjo

Tässä kodissa on ihan erilaista kuin edellisessä Suomen-kodissa, huoneissa kuljeksii erilaisia valoja. Iltapäivisin seinillä viipyilee varjoja, en lakkaa ihmettelemästä niitä.

Tänään löysin kirjastosta sopivia elokuvia, päätin tehdä punajuuripihvejä, olisin leiponut suklaisia herkkujakin jos olisin löytänyt tarpeeksi reiluja raaka-aineita. Olen suklaarakas mutta Beninin jälkeen vammautunut, en haluaisi ostaa sellaista mikä riistää heitä siellä (onneksi on tämä kampanja sentään). Kun aurinko paistoi tein vähän töitä ja meinasin kiirehtiä itseni, istua auringonlaskuun asti, mutta: jos ei ole kiire niin ei ole.

Ystävä toi toissapäivänä tulppaaneja, ne ovat vieläkin rapeita, valmiita kasvamaan kattoon asti.