Aamulla autan häntä riisumaan. Tuen, että hän pääsee tuolistaan pöntölle. Vessanovi jää raolleen, kuulen kaiken, mietin mihin kaikkeen hän on joutunut tottumaan. Autan hänet korokkeelle, josta pääsee takaisin pyörätuoliin. Hän ottaa hampaat suustaan ja hinkkaa niitä saippuavedellä, kertoo niiden olevan hyvässä kunnossa kolmikymmenvuotiaiksi. Peilissä hänen silmänsä ovat kirkkaat ja nuoret. Tuen tuolia takaa että se ei luiskahda pois alta hänen pestessään kasvojaan.
Hän on kärkevä nainen mutta paljaana herkempi kuin osasin kuvitella. Hänen ihonsa pinta on sileä ja paljon nähnyt, se on kuin meren hakkaama rantakivi. Säärissä risteilevät rypyt ja siniset suonet. Voisin ihmetellä noita uurteita ja painaumia vaikka kuinka kauan, kuljetella niissä sormiani. Ajattelen, että tämän hetken muistan aina.
Alushousut, sukkahousut, välihousut, pyhähousut. Mummu opettaa, miten kaikki nostetaan kerralla puoleen reiteen: siitä ne saa ylös yhdellä seisomalla. Napitan ulkomailta tuodun paidan helmiäisnapit, asettelen pitsisen kauluksen. Päälle tulee vihreä villatakki. Letitän mummun tukkaa hellästi ja hartaasti, niin kuin puhuisin jotakin tärkeää.
Päivällä me puhumme matkoista, maataloudesta, neulomisesta, vanhoista ajoista, kylän juoruista ja vaarista. Katsomme luistelua ja mummukin maistaa bataattikeittoa.
