kokonainen

Eilen tapasin kirjastossa kongolaisen naisen. Hän piti varvastossuja jalassaan samalla tavalla puoliksi kuin kaikki Beninissä eikä kukaan Suomessa.

Kaikki alkoi hyvin. Hän puhui vähän suomea, hymyili varovasti. Minä puhuin suomea, myötämielisesti.

Kolmannen lauseen kohdalla vaihdoin ranskaan. Hän ilahtui, helpottui, alkoi höpöttää.

Tulin välittömästi, ensimmäisessä lauseessa, evankelioiduksi. Julistaminen jatkui koko keskustelumme ajan. "Oletko viihtynyt Suomessa", kysyn, ja hän vastaa: "Kyllä, koska täällä tapasin Vapahtajan. Suomi on hyvä maa, mutta ihmiset tarvitsisivat lisää Pyhän Hengen johdatusta." Mielenkiintoisia aiheita olisi ollut monta, mutta jokainen niistä kääntyi Isään, Poikaan tai Pyhään Henkeen heti kättelyssä. Hänelle se oli ilmeisen tärkeää.

Pohdin myöhemmin: millaista olisi ollut, jos olisimme päätyneet kommunikoimaan vain suomeksi? Hän puhui suomea heikosti, valitteli saavansa suomalaisiin vähän kontaktia kielipulman tähden. Niissä muutamassa fraasissa, jotka häneltä kuulin, ehdin muodostaa kuvan aurinkoisesta ja vaatimattomasta ihmisestä.

Ranskaksi hän oli aivan toinen. Opettaja, evankelista, varustettu sellaisella afrikkalaisella spiritualiteetilla, jota olen nähnyt vain siinä maanosassa.

Kaksi identiteettiä kuin yö ja päivä. Mahtaa olla raskasta.

viitsiä

Pidän ruoka-aiheisista kokeiluista. Ne virkistävät. Joskus olemme syöneet kuukauden pelkkää kotimaista sapuskaa keskellä talvea (yllättävän haastavaa!), joskus taas kuukauden pelkkää kasvisruokaa (vaikeuksia tuotti lähinnä vakuuttaa 90-vuotias isoäiti siitä, että kyllä, kanakin lasketaan lihaksi).

Itä-Afrikan tilanteesta johtuen teimme nyt viikon mittaisen solidaarisuuskampanjan. Laskimme, paljonko meillä menee viikossa rahaa ruokaan, ja päätimme puolittaa sen. Puolikkaan lahjoitimme kuivuusalueelle Kirkon ulkomaanavun kautta.



Ei ollut kovin iso homma. Me herkuttelijat saimme aika vaivattomasti pienennettyä ruokabudjettiamme. Nälästä tai mistään sen suuntaisestakaan ei ollut pelkoa.

Viikon ruokalistallamme oli

• perunacurry kera nuudelien
• itse tehtyä leipää
• maapähkinävoita ja hummusta leivän päälle
• sikanautajauhelihapullat, perunat ja porkkanat
• vietnamilaishenkinen kaalisalaatti tofulla ja sienillä/tofulla ja munakkaalla

Kaikki ruoat olivat herkullisia (jos ei kiusaannu lihaosuuksista), ja lisäksi jäi hyvä mieli. Ajattelimme jatkaa toisenkin viikon. Oikeastaan naurettavaa, miten vähästä luopumalla voi auttaa paljon. Ja silti, Ville Rannalla oli hyvä ja harmittavan tunnistettava pointti viimeisessä Kirkon ja kaupungin piirroksessaan (katso takasivu).

ristiriita

Olen lihansyöjä. En intohimoinen, mutta lihansyöjä yhtäkaikki. Lihaani, kuten Antti Nylén on oivasti tämän ideologian kannattajat nimennyt.

Muutama päivä sitten aloitin syksyn lukuteemani. Se käsittelee eläinten syömistä. Virikkeen sain anopin Ranskasta ostamasta, harvinaisen kiinnostavan oloisesta Books-lehdestä. Lukemassani numerossa oli aiheena eläinten syöminen, ja se tarjosi mainioita lukuvinkkejä. Teeman valintaan vaikutti toki myös se, että mietin asiaa tasaisin väliajoin – ja sekin, että nämä pohdinnat sopivat hyvin erään syksyn työprojektin tausta-aineistoksi.

Tiedän valmiiksi, että pystyn perustelemaan lihaaniuteni vain heikosti. Valintani liittyy eniten käytäntöön: en jaksa olla "se hankala", jolle jokin ruoka ei kelpaa. En jaksa olla ehdoton. Kotona syön kyllä lihaa hyvin vähän, mutta joskus se maistuu mainiolta. Kaikenlainen korvikeajattelu on minusta kamalaa.

Olen aloittanut J. M. Coetzeen Elizabeth Costellolla. Sitä on takana vasta joitakin kymmeniä sivuja, mutta se on ehdottomasti lunastanut paikkansa niin teeman osalta kuin muutenkin.

Ja jo nyt mielessäni pyörii hankalia kysymyksiä. Sellaisia aika perustavanlaatuisia kuin: Millä perusteella me tapamme ja pilkomme (hyväksytysti) eläimiä, mutta emme esimerkiksi vauvoja, joiden ajattelu myöskään ei ole kovin kehittynyttä (pahoittelen provokaatiota, syy on Elizabeth Costellon)? Millä perusteella eläimiä tapetaan ja syödään, kun ihmisistä heikoimpia kuitenkin kuuluu suojella?

Pelkään vielä joutuvani vegaaniksi.

Toki voin yrittää perustella valintojani: Eläimet ovat eri laji kuin ihmiset. Ihminen tarvitsee eläintä syötäväkseen, vahvistuakseen, pärjätäkseen. Se on luonnon kiertokulku. Kaikissa näissä perusteissa on kuitenkin kamalia, noloja ongelmia. Ne eivät myöskään kestä tarkastelua kansainvälisessä mittakaavassa.

Coetzeen romaanin jälkeen vuorossa on vielä ainakin Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä ja Antti Nylénin Halun ja epäluulon esseet (arvaan, että Nylén ei malta tässäkään teoksessaan jättää lihaaneja rauhaan). Muitakin ehdokkaita on kalenteriin merkitty. Ehkä mukaan pitäisi tasapuolisuuden nimissä ottaa myös jokin tosilihaanien raamattu.

Aiheeseen muuten sopii äskeinen, mahtava löytöni: kotitekoinen maapähkinävoi. Aivan lyömätön leivänpäällinen! Tarvitaan vain suuri kourallinen maapähkinöitä ja muutama minuutti tehosekoittimessa. Minä sekoitin joukkoon vähän seesamöljyä ja ripauksen suolaa. Täydellistä! Vegaaniruokaa, joka aika varmasti maistuu myös lihaanille.

loma

läheisyys

Kirjablogeissa on viime aikoina listattu sataa parasta naiskirjailijaa ja vastaavasti sataa parasta miestä.

Huh.

En ole oikein löytänyt kirjablogigenreä ennen kuin tutustuin Sinisen linnan kirjastoon. Nyt olen vähän sitä seuraillut ja huomannut, miten valtavan aktiivisia lukijoita onkaan olemassa. Lukevat aivan tajuttomasti, ja sitten vielä kirjoittavat lukemastaan, useimmiten vähintään jollakin tavoin analyyttisesti.

Huh.

Tuo nais- ja mieskirjailijahaaste saa minut pohtimaan taas kerran, mikä on ero nais- ja mieskirjailjoiden välillä, ja onko kyse nimenomaan sukupuolesta. Monet toki tunnistavat eroa. Aiheissa ja tyylissä, näkökulmassa. Itse olen huomannut, etten osaa lainkaan määritellä kirjamakuani sukupuolen mukaan. Pyrin lukemaan sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja (olen toki huomannut, että etenkin miehissä on niitä, jotka tuskin koskaan lukevat naisten kirjoittamaa). Se, pidänkö jostain ja kuinka paljon, riippuu lähinnä tyylistä ja kirjailijan ajattelutavasta.

Tunnustan: olen kamalan ronkeli. Liian ronkeli. Ärsyynnyn kirjoista helpommin kuin vaikutun. Kadehdin vähän heitä, jotka voivat lukealukealukea, mitä tahansa, paljon, kiinnostuneina.  Minä voin lukea 200 sivuakin ja todeta, että ei. Ja kyse on silloin vain siitä, että minua ärsyttää jokin ja huomaan, että etenen kirjassa noin 10 sivua viikossa. Niin kävi esimerkiksi John Fowlesin paljon kehutun teoksen The Magus kanssa (ja lukuisten, siis totta tosiaan lukuisten, muiden kanssa). Sen alkupuolisko on kyllä painunut ikiajoiksi mieleeni niin syvästi, että siihen ehkä on palattava.

100 parasta kirjailijaa, olipa heidän sukupuolensa, pituutensa, painonsa tai hiustenvärinsä mikä tahansa, tuntuu siksi minusta aivan mahdottomalta haasteelta.

Keksisinköhän 10 vaikutuksen tehnyttä?

Heidi Köngäs: Vieras mies
Tämä kirja teki vaikutuksen syksyllä Beninissä. Samastuin harvinaisesti päähenkilö-Iirikseen. Pidin tunnelmasta, luin tämän kirjan melkein yhdeltä hikiseltä istumalta.

Antti Tuuri
Tuurista ei kuulu naisen tykätä. Minä tykkään. Pohjanmaa-sarjasta. Ja Tuurin kirjoittamisesta kertovasta teoksesta Kuinka kirjoitan romaanin. Luulen, että tunnistaisin Tuurin tyylin parista lauseesta. Ihailen. (Tuurista puhuttiin myös Sinisen linnan kirjastossa, ja Sara esitteli kirjan, jonka varasin juuri kirjastosta.)

Paul Auster
Kun luen Austeria, tuntuu kuin keskustelisin hänen kanssaan. Ja mielelläni keskustelisinkin.

Don DeLillo: Valkoinen kohina
Tämä kirja ei todennäköisesti ikinä tipahda top10-kirjojeni joukosta. Teoksessa esiintyy Hitler-tutkija, joka ei osaa saksaa. Se riittää. Minusta tämä on postmodernin ajan klassikko.

Margaret Atwood
Cat's Eye teki ensinnä vaikutuksen, sen tarkkanäköisyys lapsen maailmasta. Pidän Atwoodin ajattelutavasta ja ilmaisusta.

Julio Cortazar: Bestiario
Tämä on ehkä ainoa kosketukseni maagiseen realismiin. Novellikokoelma, joka nyrjäyttää aivot sopivalla tavalla yhä uudelleen. Luin tämän pääsykoekirjana (!) ja löysin oman niteeni vastikään rakkaan ystävän kirjahyllystä. Mikä onni!

Virginia Woolf: Oma huone ja Mrs. Dalloway
Täydellistä.

Nyt alkaa jo tulla vaikeuksia. Totuuden nimissä on sanottava, että on paljon paljon muitakin vaikutuksen tehneitä. Silti en osaa heitä nyt listata. Paljon helpompi on sanoa, että yritän, yritän todella parhaillaan lukea Zadie Smithin paljon kehuttua Kauneudesta, ja olen luovuttamisen partaalla. Parisataa sivua takana, ja kirja on minusta melkein sietämätön. Kesken on edelleen myös Rimmisen Nenäpäivä, ja Anu Rohima Myllärin Adoptoituakin yritin lukea.

Onneksi yöpöydällä loikoo myös Mehdi Charefin Le Thé au harem d'Archi Ahmed, joka kiinnostaa kovasti. Pariisin-aikoina lukemani À bras le cœur oli ainakin vaikuttava. Molemmat kertovat Pariisin liepeille muuttaneiden pohjoisafrikkalaisten haasteista. Ja ranskaksi on onneksi vaikea arvioida tyyliä.



P.S. Aion lomailla hetken. Kaipaisin seurakseni hyviä, joutuisia kirjoja. Huomaan tietyn vetävyyden olevan nykyään kriteereissäni aika korkealla.

kuulua; olla osa (II)

 

Olen ulkopuolella.

Ei minun sydämeni sykähtele kun kiekko menee maaliin, ei vaikka sen veivaisi suomalainen. Onnistumisesta iloitsen, tietenkin, siitä että nuoret miehet pärjäävät työssään. Mutta en kosketu niin kuin näen toisten koskettuvan.

Katsoin kyllä sen viimeisen. Pidätin hengitystäkin tiukan paikan tullen. Kuuntelin kun Mertaranta touhotti, että tätä me suomalaiset olemme 16 vuotta odottaneet. "Me suomalaiset" -ilmaisun kohdalla tunsin syvää vierautta.

Pelin loppu, huippukohta, näyttäytyy minulle liikuttavana kohtauksena jostakin humoristisesta näytelmästä, vaikka tätä ei kai saisi kansallisen urheilujuhlan aikaan tunnustaa. Märkiä miehiä olkatoppauksissa, tuopinkiilto silmissään, sen ainoan kerran vuodessa kun he yrittävät halata toisia miehiä. Se näyttää väkivaltaiselta, puolinaiselta – tai sitten ahneelta ja himokkaalta, kokemattoman innokkaalta. Tässä meillä on tosimiehiä.

Katson loppuun asti, melkein, ja menen nukkumaan. Sänkyyn kuulen tieltä kantautuvat autojen tööttäykset, on kansanjuhlan alku. Iloitsen heidän puolestaan jotka siellä ovat – ketkähän kaikki minunkin tutuistani – mutta en millään, millään, näe itseäni turuilla ja toreilla, nostamassa lasia ja huokaamassa: "Kiitos leijonat". Mistä minä niitä kiittelisin. En oikein tiedä, mistä muutkaan. Mutta sen näen, että muut kiittelevät syystä, sydämestään.

Seuraavana päivänä testosteronia tiukkuvat sankarit ovat suuren päivälehden etusivulla, sisäsivuilla, koko aukeaman kuvissa ja sentimentaalisissa mainosteksteissä. Silloin minä toivoisin olevani jossakin muualla. Monenlaisten sankareiden maassa.

(Tällä sanalla on toinenkin merkitys.)

konditionaali

Ottaisin vaatimattoman elämän. Sellaisen jossa vietettäisi vapaita iltoja ja kiireettömiä aamuja, tehtäisi päivisin töitä ja oltaisi ihan tavallisia. Keitettäisi ja paistettaisi, leipää leivottaisi. Yrttejä laitettaisi ja tapetteja vaihdettaisi. Luettaisi kirjaa aamulla ja töiden jälkeen. Istuttaisi ja ihmeteltäisi, elokuvia katseltaisi kun huvittaisi.

Olisi rahaa niin että voisi maksaa laskut ja joskus ostaa itselleen jotakin. Olisi mielekkäät tekemiset molemmilla, ei mitkään elämän kestävät ihmeellisyydet, vaan ihan tavalliset työt. Sellaiset missä riittäisi, että on ihan fiksu, kohtuullisen mukava, melko taitava, varsin koulutettu. Ei tarvitsisi olla yli-ihminen, supersuorittaja, kaikkitaitava. Ei superlatiivi muutenkaan.

Sellaista mietin kun makasin tänään Seurasaaren kalliolla, auringonkiilassa, kirja kädessä. En ihmeellisempää. Paitsi sitä että ihmisillä oli liian vähän päällä. Sortseja ja avokkaita. Hullut!