torstai 30. joulukuuta 2010

kuulua; olla osa



Olen asunut neljä kuukautta Grand-Popossa, Beninissä. Se ei ole pitkä aika, mutta pitempi se on kuin mikään muu aika, jonka muistan.

Liikkunutkin olen, mutta en kovin kauas; sellaiseen ei ole ollut monia mahdollisuuksia. Sitä vastoin olen elänyt arkea. Työskennellyt kotona niin kuin muutkin naiset täällä. Jakanut alueeni kolmen ahkerasti touhuavan naapurin kanssa. Istunut koneen ääressä ja aiheuttanut varmasti ihmetystä. Tehnyt valkoisten töitä, he ajattelevat varmaan.

Edelleen perääni huudetaan yovoa, valkoista tai vierasta, paljon enemmän kuin toivoisin, ja edelleen minulta pyydetään yhtenään lahjoja. Silti on ihmisiä, joille minusta on tullut vakiokalustoa. Heille minulla on nimi. Se tuntuu tärkeältä.

Lähikaupassa henkilökunta, joka ei puhu ranskaa, tuo minulle kuuden vesipullon pakkauksen aikani seisoskeltuani ja avainsanoja esiteltyäni. He tietävät tavalliset ostokseni. Leipämyyjä, joka myöskään ei puhu ranskaa, kömpii katoksestaan kahden leivän kanssa kun minä vielä pysäköin pyörääni.

Kotikorttelimme palmumajassa, jossa myydään keittiövälineitä, kenkiä ja puhelinkortteja, minusta on tullut vakioasiakas (olen ostanut jotakin kaikista tuoteryhmistä). Kun eilen kävelin sen ohi, paikalle oli kerääntynyt naapurustoa keskustelemaan; tervehtiessäni kajahti ilmoille moniääninen ”Bonsoir, Laura!” Ajattelin, että olen tosiaan kotikulmilla.

Kaikista tärkeintä on kuitenkin tämä: Pihapiirin piikatytöt D ja A kutsuivat meidät joulupäivänä kuoronsa konserttiin katoliseen kirkkoon. Tunsin jotakin äidillistä kun katsoin heitä laulamassa ja tanssimassa, vähän ujoina mutta silti taitavina. Liikutuin. Me olimme ainoat, jotka olivat tulleet heitä varten; heidän vanhempansa ovat kaukana, eikä pihan madameakaan näkynyt. Pieni A, noin 12-vuotias ja yleensä kovin arka, hymyili ja vilkutti kun näki minut. Minä kuvasin kuin suomalaisissa joulujuhlissa, yritin vangita tytöt kuvaan kirkon hämärässä. Ajattelin, että näitä varovaisia tyttöjä, jotka iltaisin tekevät läksyjä ja harjoittelevat tanssia kännykän säestyksellä, minun tulee ikävä.

Alle kahden viikon päästä aikamme täällä on täysi.

6 kommenttia:

Seija Kurunmäki kirjoitti...

Itkettää, se että lähdette sieltä ja monet jäävät tietää kaipaamaan. Itkettää, kun tietää että saa taas kohta nähdä teitä, koska ikävä alkaa jo tuntua käsissä.

Uskomaton on elämä.

Anonyymi kirjoitti...

Ihana joulujuhlakuvaus. Tervetuloa kotiin päin!

Anonyymi kirjoitti...

"Jää sielu seilaamaan välille Helsinki ja Dakar...", lauloi J. Löytty!
Näin taitaa käydä teillekin, välille Helsinki ja Benin.
Sisko

Ilona kirjoitti...

Voi Laura. Joulukirje oli ihana. Aattona mietin teitä syömässä sitä varaania :) Kirjoitan paremmalla ajalla sitten kunnolla, kun ollaan saatu oma toimiva netti tänne asuntoon, eikä tarvitse varastaa epävarmaa yhteyttä alakerran kahvilalta... Turvallista kotimatkaa!

Anonyymi kirjoitti...

Hehee Laura, löysin hienon sanakirjasi. Waude, susta tuntuu nyt siis tolta, mahtavaa ja liikuttavaa!

Hyvää matkaa Suomeen ja onnea kotiinpaluuseen, se ei välttämättä ole kovin helppoa.

Kaikkea hyvää ja terveisiä Miikalle!

T. Kaiju Suomen Turusta, jossa leipäkauppias ei tiedä kuka minä olen, eikä ole siitä millään tavalla kiinnostunut...

Laura Proust kirjoitti...

Tervetulotoivotuksia tarvitaan, kiitos!

Sisko, ymmärrän Löyttyä. Sielun seilaamista lienee vaikea välttää, ainakin jos kuilu maailmojen välillä on kovin iso. Sinulla lienee tästä kokemusta...

Ja Kaiju, kiitos varoituksesta, olet uskoakseni harmittavan oikeassa. Pohdin tässä parhaita parannuslääkkeitä kokonaisvaltaiseen ja mahdollisesti pitkäkestoiseen hämmennykseen.