muoto

Kaunein muoto on minusta täyteläinen, suuri pylly. Se jaksaa kiehtoa minua.

Olen itse aina ollut sellainen, jota laihaksi sanotaan, mutta pylly ja reidet eivät koskaan ole olleet ruipeloita kohtiani. Joskus 12-vuotiaana muistan olleeni vähän huolissani siitä, että takamus ja reidet levisivät vessanpöntölle istuessa epäesteettisesti, mutta sen jälkeen en ole asiasta huolehtinut. Olen ruvennut ylpeästi perseväksi.

Jos saisin valita itselleni toisen ulkonäön, valitsisin komean afrikkalaisen naisen habituksen. Tiedättekö sellaisen, jossa takapuoli ja rinnat eivät pyytele anteeksi olemassaoloaan? Ihastuin Pariisissa naapurustossamme asuneisiin tummiin rouviin, jotka itsepalvelupesulassa komensivat kovaan ääneen lapsiaan, puhuivat ranskaa säksättävällä nuotilla ja kulkivat ympäri vuoden sandaaleissa, värikkäisiin kankaisiin kääriytyneinä. Suuret kuviot myötäilivät heidän mahtavia muotojaan ja lantio liikehti puolelta toiselle kuin ankalla, kun he kävelivät pyykkisäkkejään raahaten kohti kotia. Sellainen runsaus ja anteeksipyytelemättömyys on minusta järjettömän kaunista!

Tänään olen miettinyt Afrikkaa.


(Kuva: Tuula Heinilä, täältä)

turha / välttämätön

*kaksi kohtuullisen ruma Ikean pöytää yhden kivan ja itse kunnostetun lisäksi
*lukuisia koreja ja laatikoita, jotka eivät säilytä vaan niitä pitää säilyttää
*seinällinen kirjoja, joista suurta osaa ei lueta uudestaan
*Ikean hylly, joka on liian leveä 50-lukulaiseen kerrostaloasuntoon
*kamalista kamalin kolmikerroksinen metallikorisysteemi, jonka olen hätäpäissäni hankkinut vessaan vannottuani ensin, että sellaista meille ei tule koskaan
*kolme lipastoa, joista yksi roskiksesta löydetty ja kiva, toinen varhaisteini-iässä valittu vähän ällö antiikkihenkinen, kolmas Ikean tilava mutta jo vähän hajonnut
*Ei-enää-kovin-mukava sininen sohva, joka hankittiin huuto.netistä puoli-ilmaiseksi sillä ajatuksella, että sen voi päällystää. Ei päällystetty.
*lukuisia tuoleja ja palleja: Kaksi kivaa, itse kunnostettua pinnatuolia roskiksesta. Neljä käypäistä itse maalattua Ikean tuolia. Kolme kamalaa Ikean pallia. Yksi söpö mutta hiukan epämukava pikkutuoli Kierrätyskeskuksesta. Lainaan unohtunut satulatuoli. Ja kaksi parveketuolia, nojatuoli ja...
*parhaat päivänsä nähnyt ja muotoilultaan kömpelö vanhempien vanha yöpöytä
*pieni divaani, vähäkäyttöinen mutta soma
*kankaita, lankoja, pakkausmateriaaliksi säästettyjä lehtiä, narunpätkiä ja sen sellaista, joiden tarpeellisuudesta voi olla montaa mieltä
*astioita ehkä kuusihenkisen perheen tarpeisiin
*keittiökoneita tyyppiä vohvelirauta ja raclettepannu, joista on iloa noin kerran vuodessa
*lamppuja, joita kukaan ei rakasta
*ruukkuja niin paljon, että voisi luoda pienen italialaisen puutarhan, jos olisi puutarha eikä vain pientä parveketta
*mattoja, joita ei pidetä lattiassa (likaisia/rumia/kyllästyttäviä...)
*mikro, käyttämättömänä kellarissa
*pyyhkeitä ja lakanoita paljon suuremman perheen tarpeisiin, kellarissa
*hylätty televisio, kellarissa
*komerollinen muuta tavaraa, jota en halua ajatella – kellarissa

Mitä kauemmin istun miettimässä tätä asiaa, sitä enemmän listalle sopivaa tavaraa muistan. Asia kammottaa minua. Miten turha määritellään, tai välttämätön? Voisiko periaate olla sellainen, että luovun kaikesta, mitä en osaa kuvitella ikävöiväni? Jo se olisi paljon.

ensimmäinen

jäätelökioskin jäätelö tänään. Pallo suklaata oikeassa vohvelissa. Paistoi aurinko, pyörä horjui toisen käden alla, jäätelöpallo oli vähän liian tasaisen ruskea, meri välkkyi vieressä.

Vastaan tuli tuttu, jolla oli koira. Päivittelimme lentokoneita, jotka eivät tuo siskoa kotiin toiselta mantereelta.

Tungin vohvelinpään takin taskuun, siellä se on vieläkin. Muistona.

uudistus

Leikin tänään Innoa vuokra-asunnossa: uudistus ilman rahaa. Ei yhtään uutta asiaa, mutta:

-sänky toisin päin, jotta loppuisi veto niskaan ja nenään
-isäni koulussa tekemä hylly parvekkeelta parempaan käyttöön (ihastelen sitä, miten se sopii mittasuhteiltaan 50-luvun asuntoon – toisin on nykyajan kalusteiden kanssa!)
-miehen mummon Karjalasta evakoitunut päiväpeite stailattuna seinälle
-isot matot pois, keväällä kelpaa ilmankin!
-paljon imuria ja vaatteiden viikkausta (into, joka vaikuttaa ilmaantuvan täsmälleen kerran kuussa)
-puhtaalta tuoksuvat lakanat

Vanhatkin jutut alkoivat näyttää ihan uusilta. Tulin iloiseksi!

(Meinasin ostaa eilen sisustuslehden viikonlopun ratoksi. Jätin kauppaan – liikaa valkoisia koteja, joista tulen vain tylsämieliseksi. Päätin panostaa blogeihin. Uudet hyvät löydöt saa antaa ilmi!)

viikonloppu

Kun yksi viikonloppu on jäänyt vähän välistä niin uusi ja vapaa sellainen tuntuu ihan juhlalta. Siksikin ehkä että olen tehnyt liikaa viime ajat.
Viikonloppuna:
maataan x-asennossa
neulotaan peittoa eräälle pienelle henkilölle
käydään ehkä täällä
levitellään kankaita
syödään hilloleipiä
jatketaan yhtä keskeneräistä harmaata
kävellään hitaasti

tai sitten ei tehdä mitään edellisistä. Saatetaan kuitenkin kuunnella robottiäänellä puhuttua englantia ja leikkiä olevamme scifi-leffassa.

Iloista viikonloppua!

valo

Kello 18.52 se on ihan tasainen, ei varjoja mihinkään suuntaan. Ihan kirkasta vielä mutta ei korostusvärejä, ei harmaata verhoa. Punainen auto on punainen ja talon seinä sellainen oudon harmaanruskea, jollaiseksi uskon sen suunnitellun. Varovainen raidoitus sinistä ja punervaa taivaalla ja kirkkaita valkoisia pisteitä niitä maustamassa.

Väittävät sen värjäytyvän islantilaisella tuhkalla vielä illalla. Näkyisipä se pilkkuina ja outoina ilmiöinä, valotuhkana. Tykkäisin!

Bloggaaminen

Graduni päälähteenä oli teos nimeltä Living to Tell about It. Viime vuosina tuo nimi on alkanut näyttäytyä ihan uudessa valossa, kiitos blogien ja Facebookin. Mietin aika usein sitä, kuinka kovasti luomme nykyään omaa imagoamme kirjoittamalla näitä julkisia muistiinpanovihkoja ja päivittämällä erilaisten palvelujen statuksia. "Laura katsoo vihreää taulua" luo aika toisenlaista kuvaa kuin "Laura tuli koulutuksesta väsyneenä mutta laittoi kuitenkin hyvän ruoan ja ryhtyi töihin illaksi."

Kirjoitin kymmenisen vuotta sitten kolumnia erääseen paikallislehteen. Se oli lyhyt pätkä ja ilmestyi kerran kuussa. Eräänä päivänä minulle kirjoitti sähköpostia nuorukainen, johon kolumnisti-identiteettini oli tehnyt suuren vaikutuksen. Hän ilmoitti olevansa sieluntoverini.

En innostunut. Paljastui kuitenkin aika vaikeaksi tehtäväksi vakuuttaa innokkaalle ihailijalle, että ihan oikeassa elämässä taidan olla jotain varsin toista kuin mitä noista lyhyistä kirjoituksista ilmenee. Että minua ei mitenkään voi kiteyttää noihin muutamiin teksteihin. Että oikeasti elämäni on muualla.

Eipä hän uskonut tietenkään. Alkoi vannoa yhtä ja toista. Lopetin vastaamasta. Muistan ihmetelleeni, mistä hän oli saanut sähköpostiosoitteeni; nykyään se ei olisi temppu eikä mikään, kenellekään.

Silti taas kirjoitan. Tämä blogi on kaikista julkisista kirjoituksistani varmasti lähimpänä minua. Aloin kirjoittaa Sanakirjaani, kun kyllästyin valitsemaan blogiini joillakin muista blogeista kopioimillani kriteereillä "kaunista" ja "kiinnostavaa". (Kuten puolikkaita astioita. Kukahan keksi, että niitä on kiva kuvata?) Täällä saan mellastaa vähän enemmän itseni näköisesti.

Kuitenkaan tämä ei ole minä, eikä minun päiväkirjanikaan. Valitsen, sensuroin, pyyhin paljon pois. Jätän julki valittuja paloja. Miksi?

Piilomajassa on käyty mielenkiintoista keskustelua bloggaamisen vaikutuksista elämään, mieltymyksiin ja taulujen paikkoihin.  Kannattaa käydä katsomassa! Alkujaan minunkin piti vain linkittää sinne...

eilen

Kun palasimme kotiin, linnut kirkuivat ja säksättivät niin kuin vain aamuyöllä on mahdollista.

sumu

Tässä on nyt kuva siitä sumusta, joka valtasi toissapäivänä Helsingin keskustan. Kyllä se täällä liepeilläkin häilyi. Valkoinen verho.

Olen ollut viime päivät vähän sumussa, sekaisin siitä onko päivä vai ilta. Kyseessä on sellainen sankka sumu, jossa on vaikea löytää luovia ratkaisuja, kun ei näe mitään.

Tällainen tilanne syntyy, kun moni työ etenee samaan aikaan: taittoon, painoon, julkaisuun, päätöksen asteelle. Sumu tarkoittaa minulle monia tunteja yövaatteissa (luulen, etten ehdi pukeutua), särkylääkkeitä vaativaa pään jomotusta (luulen, etten ehdi liikahtaa tietokoneen ääreltä) ja nälkää (luulen, etten ehdi syödä). Viisaampi tekisi toisin.

Onneksi sumu on hälvenevää, aina ja varmasti. Projektiluontoisissa töissä on se hyvä puoli, että ne kumoavat vanhan sananlaskun: työ loppuu tekemällä. Hetkeksi ainakin!

tyyli

Minusta hauskinta olisi, että ihmiset pukeutuisivat vähän hassusti. Itsekin haluaisin. Jos oudolla vaatevalinnalla voi tuottaa itselleen tai jollekin toiselle hiukan iloa, se ei ole mennyt hukkaan. Helppoa toivotunlainen pukeutuminen ei kyllä ole, sillä jonkinlainen ajatus siitä, mikä juuri nyt on muodikasta tai mitä ylipäätään kehtaa laittaa päälleen, huutelee vahvasti taustalla. En usko olevan sattumaa, saati ihan omaa keksintöäni, että tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa elämässäni rakastanut harmaata, tai että viime vuonna aloin nähdä sammutetun lilan ihan uudessa valossa.

Olen tähän asti vähän karsastanut muotiblogeja. Kuvitellut, että niissä juostaan trendien perässä ja lopulta lähinnä markkinoidaan joitakin postipojan ilmaiseksi kotiin kantamia retkuja. Otetaan kuvia kivoista mutta voi-niin-konventionaalisista asukokonaisuuksista.

Sitten löysin tieni tänne. Muotiblogi, ehkä, mutta kirjoittaja on ihan kunnon aikuinen nainen, luova ja kekseliäs (ja piti ennen neuleblogia!). Eikä tyyli ole mitään H&M:n katalogista kopioitua. Jäin aivan koukkuun. Revittyjä sukkahousuja! Kimonoita tavisvaatteiden kavereina! Yövaatteita päivällä! Muodista viis – tässä on jotain hauskaa! Tänään olen kuluttanut monta tuntia Etsyssä, josta huomasin uuden muotiblogiharrastukseni ansiosta löytyvän myös aika ihania vaatteita.

Minua ahdistaa oman tyylin tiukka määrittely. En ole lähelläkään niitä ihmisiä, jotka pukeutuvat aina vain mustaan tai harmaaseen. (Joskus kyllä yritän muuttua sellaiseksi, tyylikkääksi.) Ennen minulla ei ollut kaapissa mustaa lainkaan. Nykyään sitä on liikaa. Olen tullut varovaisemmaksi.

Ala-asteen viimeisillä luokilla pukeuduin äidin silkkipaitoihin ja jättineuleisiin. Väänsin tukkaani oudoille linnunpesäkampauksille ja värjäsin kavereiden hiuksia vesiväreillä. Ei minusta enää siihen olisi. 11-vuotiaana muistan ajatelleeni, että minulla on oikeus pukeutua juuri niin kuin haluan. Olin valmis tivaamaan perusteluja toisten puolisalaisille naureskeluille.

Päivän pohdintojen innoittamana otin tyyliblogikuvan. Tykkään hurjasti pariisilaisesta Antoine & Lilistä ostamistani helmistä, tuosta hassusti leikatusta GinaTricot'n koltusta ja Toastista tilaamistani vähän omituisista churidar-housuista. Olen kuunnellut tänään Jane Birkinin Arabesqueta (esim. tätä), sekin saattaa kuulua tähän asuun.

toivo

Mietin että olisiko se toivo lopulta tämä pääsiäisen sanoma. Ei väliä sillä uskooko vai eikö tai mihin uskoo jos uskoo, mutta eikö toivosta ole kyse siinä tapahtumassa, jossa yksi kuolee ja sitten kuitenkin herää eloon? Että toivoa on siinäkin, mihin ei lainkaan enää usko ja mitä mahdottomana pitää.

Toivo voi olla keväinen tulkinta. Ei sellaista ajatusta voi oikein väistelläkään, kun huomaa krookusten tunkevan sitkeinä lumikinosten välistä, mustasta maasta. Se on ylösnousemusta se!

Tämmöistä kuunneltu näinä päivinä.

lankalauantai

Suomessa on neulojille omistettu päivä keskellä pääsiäistä! Sen kunniaksi voi neuloa vaikka pompuloita.

ikävä

Ikävä on katuja jotka tuoksuivat aina joltain. Ihmisiä joita riitti jokaiseen kulmaan, monia seisoskelemaankin. Kauppoja joissa myytiin outoja tavaroita puoli-ilmaiseksi. Aarteita, jotka joku tarkoituksella oli jättänyt kadulle, jonkun toisen löydettäväksi. Lauantaiaamuja, jolloin metro oli täynnä turisteja karttoineen. Hitaita hetkiä kahvilassa, jossa oli ilmainen internet. Ja makuja, joita ei ole voittanutta.

Palasimme tänne melkein kaksi vuotta sitten. Palaamme sinne ensi kuussa, hetkeksi vain mutta silti: olen hyvin iloinen!