Keskipäivä

Keskipäivällä varjot ovat pitkiä. Kalastajat vetävät nuottaa rannassa, naiset kerääntyvät hakemaan saalista. Me istumme ravintolassa – keittiötä ei vielä kuulu – tai syömme tonnikalavoileipiä kotona. Usein pähkinöitä päänsä päällä kantava Stanislas, noin 10 vuotta, yhyttää meidät. Pähkinät on pakattu vanhoihin viskipulloihin. Hän ei voi uskoa että kahdella ihmisellä voi mennä yhden pähkinäpullollisen tuhoamiseen yli viikko.

Keskipäivä ei ole paras aika kävelylle. Kuuman vuoksi, mutta toinenkin syy on: kaduilla on liikaa ihmisiä. Paljon ihmisiä tietää paljon yovo-huutoja. Yovo tarkoittaa valkoista. Lapset sitä yleensä huutelevat, ihan viattomasti, mutta päättymätön, tarmokas huuto perässä alkaa silti silloin tällöin rasittaa. Lapsilla on meitä varten olemassa rallatuskin, päivittäin kuultu: "Yovo, yovo, bonsoir, ça va bien, merci!" Välillä on raskasta edustaa jokaisella askelellaan koko sitä osaa maailman väestöstä, joka jakaa ihoni värin.

Kävelyt kannattaa ajoittaa kolmen ja viiden välille, jos kaipaa häivähdystä eurooppalaisesta yksityisyyden kokemuksesta. Silloin suuri osa väestä on päiväunillaan – kaupungintalon edessä, myyntipöydän takana, matkamuistoputiikissa. Lepohetkeen tarvitaan vain kaislamatto tai jonkinlainen penkki. Nukkuminen on sallittua, töissäkin, julkisestikin. Jos joku tulee käymään, täällä saa tunnustaa olleensa nukkumassa, keskellä päivää. Ajatelkaa! Ei tarvitse puhelimeenkaan valehdella, että "joo hei, en suinkaan nukkunut, ai kuulostaako siltä?"

M on töissä kahdeksasta kahteentoista ja taas neljästä kuuteen. Olen pyrkinyt noudattelemaan samaa rytmiä. Työaikaa kertyy kuusi tuntia, mutta neljän tunnin tauko välissä saa sen tuntumaan kahdelta päivältä. Jos aamupäivä menee pieleen, iltapäivä voi silti olla loistava. Tauolla ehtii levätä. Olen nukkunut lähes joka päivä muinakin aikoina kuin yöllä.