kokonainen

Eilen tapasin kirjastossa kongolaisen naisen. Hän piti varvastossuja jalassaan samalla tavalla puoliksi kuin kaikki Beninissä eikä kukaan Suomessa.

Kaikki alkoi hyvin. Hän puhui vähän suomea, hymyili varovasti. Minä puhuin suomea, myötämielisesti.

Kolmannen lauseen kohdalla vaihdoin ranskaan. Hän ilahtui, helpottui, alkoi höpöttää.

Tulin välittömästi, ensimmäisessä lauseessa, evankelioiduksi. Julistaminen jatkui koko keskustelumme ajan. "Oletko viihtynyt Suomessa", kysyn, ja hän vastaa: "Kyllä, koska täällä tapasin Vapahtajan. Suomi on hyvä maa, mutta ihmiset tarvitsisivat lisää Pyhän Hengen johdatusta." Mielenkiintoisia aiheita olisi ollut monta, mutta jokainen niistä kääntyi Isään, Poikaan tai Pyhään Henkeen heti kättelyssä. Hänelle se oli ilmeisen tärkeää.

Pohdin myöhemmin: millaista olisi ollut, jos olisimme päätyneet kommunikoimaan vain suomeksi? Hän puhui suomea heikosti, valitteli saavansa suomalaisiin vähän kontaktia kielipulman tähden. Niissä muutamassa fraasissa, jotka häneltä kuulin, ehdin muodostaa kuvan aurinkoisesta ja vaatimattomasta ihmisestä.

Ranskaksi hän oli aivan toinen. Opettaja, evankelista, varustettu sellaisella afrikkalaisella spiritualiteetilla, jota olen nähnyt vain siinä maanosassa.

Kaksi identiteettiä kuin yö ja päivä. Mahtaa olla raskasta.

viitsiä

Pidän ruoka-aiheisista kokeiluista. Ne virkistävät. Joskus olemme syöneet kuukauden pelkkää kotimaista sapuskaa keskellä talvea (yllättävän haastavaa!), joskus taas kuukauden pelkkää kasvisruokaa (vaikeuksia tuotti lähinnä vakuuttaa 90-vuotias isoäiti siitä, että kyllä, kanakin lasketaan lihaksi).

Itä-Afrikan tilanteesta johtuen teimme nyt viikon mittaisen solidaarisuuskampanjan. Laskimme, paljonko meillä menee viikossa rahaa ruokaan, ja päätimme puolittaa sen. Puolikkaan lahjoitimme kuivuusalueelle Kirkon ulkomaanavun kautta.



Ei ollut kovin iso homma. Me herkuttelijat saimme aika vaivattomasti pienennettyä ruokabudjettiamme. Nälästä tai mistään sen suuntaisestakaan ei ollut pelkoa.

Viikon ruokalistallamme oli

• perunacurry kera nuudelien
• itse tehtyä leipää
• maapähkinävoita ja hummusta leivän päälle
• sikanautajauhelihapullat, perunat ja porkkanat
• vietnamilaishenkinen kaalisalaatti tofulla ja sienillä/tofulla ja munakkaalla

Kaikki ruoat olivat herkullisia (jos ei kiusaannu lihaosuuksista), ja lisäksi jäi hyvä mieli. Ajattelimme jatkaa toisenkin viikon. Oikeastaan naurettavaa, miten vähästä luopumalla voi auttaa paljon. Ja silti, Ville Rannalla oli hyvä ja harmittavan tunnistettava pointti viimeisessä Kirkon ja kaupungin piirroksessaan (katso takasivu).

ristiriita

Olen lihansyöjä. En intohimoinen, mutta lihansyöjä yhtäkaikki. Lihaani, kuten Antti Nylén on oivasti tämän ideologian kannattajat nimennyt.

Muutama päivä sitten aloitin syksyn lukuteemani. Se käsittelee eläinten syömistä. Virikkeen sain anopin Ranskasta ostamasta, harvinaisen kiinnostavan oloisesta Books-lehdestä. Lukemassani numerossa oli aiheena eläinten syöminen, ja se tarjosi mainioita lukuvinkkejä. Teeman valintaan vaikutti toki myös se, että mietin asiaa tasaisin väliajoin – ja sekin, että nämä pohdinnat sopivat hyvin erään syksyn työprojektin tausta-aineistoksi.

Tiedän valmiiksi, että pystyn perustelemaan lihaaniuteni vain heikosti. Valintani liittyy eniten käytäntöön: en jaksa olla "se hankala", jolle jokin ruoka ei kelpaa. En jaksa olla ehdoton. Kotona syön kyllä lihaa hyvin vähän, mutta joskus se maistuu mainiolta. Kaikenlainen korvikeajattelu on minusta kamalaa.

Olen aloittanut J. M. Coetzeen Elizabeth Costellolla. Sitä on takana vasta joitakin kymmeniä sivuja, mutta se on ehdottomasti lunastanut paikkansa niin teeman osalta kuin muutenkin.

Ja jo nyt mielessäni pyörii hankalia kysymyksiä. Sellaisia aika perustavanlaatuisia kuin: Millä perusteella me tapamme ja pilkomme (hyväksytysti) eläimiä, mutta emme esimerkiksi vauvoja, joiden ajattelu myöskään ei ole kovin kehittynyttä (pahoittelen provokaatiota, syy on Elizabeth Costellon)? Millä perusteella eläimiä tapetaan ja syödään, kun ihmisistä heikoimpia kuitenkin kuuluu suojella?

Pelkään vielä joutuvani vegaaniksi.

Toki voin yrittää perustella valintojani: Eläimet ovat eri laji kuin ihmiset. Ihminen tarvitsee eläintä syötäväkseen, vahvistuakseen, pärjätäkseen. Se on luonnon kiertokulku. Kaikissa näissä perusteissa on kuitenkin kamalia, noloja ongelmia. Ne eivät myöskään kestä tarkastelua kansainvälisessä mittakaavassa.

Coetzeen romaanin jälkeen vuorossa on vielä ainakin Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä ja Antti Nylénin Halun ja epäluulon esseet (arvaan, että Nylén ei malta tässäkään teoksessaan jättää lihaaneja rauhaan). Muitakin ehdokkaita on kalenteriin merkitty. Ehkä mukaan pitäisi tasapuolisuuden nimissä ottaa myös jokin tosilihaanien raamattu.

Aiheeseen muuten sopii äskeinen, mahtava löytöni: kotitekoinen maapähkinävoi. Aivan lyömätön leivänpäällinen! Tarvitaan vain suuri kourallinen maapähkinöitä ja muutama minuutti tehosekoittimessa. Minä sekoitin joukkoon vähän seesamöljyä ja ripauksen suolaa. Täydellistä! Vegaaniruokaa, joka aika varmasti maistuu myös lihaanille.

loma

läheisyys

Kirjablogeissa on viime aikoina listattu sataa parasta naiskirjailijaa ja vastaavasti sataa parasta miestä.

Huh.

En ole oikein löytänyt kirjablogigenreä ennen kuin tutustuin Sinisen linnan kirjastoon. Nyt olen vähän sitä seuraillut ja huomannut, miten valtavan aktiivisia lukijoita onkaan olemassa. Lukevat aivan tajuttomasti, ja sitten vielä kirjoittavat lukemastaan, useimmiten vähintään jollakin tavoin analyyttisesti.

Huh.

Tuo nais- ja mieskirjailijahaaste saa minut pohtimaan taas kerran, mikä on ero nais- ja mieskirjailjoiden välillä, ja onko kyse nimenomaan sukupuolesta. Monet toki tunnistavat eroa. Aiheissa ja tyylissä, näkökulmassa. Itse olen huomannut, etten osaa lainkaan määritellä kirjamakuani sukupuolen mukaan. Pyrin lukemaan sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja (olen toki huomannut, että etenkin miehissä on niitä, jotka tuskin koskaan lukevat naisten kirjoittamaa). Se, pidänkö jostain ja kuinka paljon, riippuu lähinnä tyylistä ja kirjailijan ajattelutavasta.

Tunnustan: olen kamalan ronkeli. Liian ronkeli. Ärsyynnyn kirjoista helpommin kuin vaikutun. Kadehdin vähän heitä, jotka voivat lukealukealukea, mitä tahansa, paljon, kiinnostuneina.  Minä voin lukea 200 sivuakin ja todeta, että ei. Ja kyse on silloin vain siitä, että minua ärsyttää jokin ja huomaan, että etenen kirjassa noin 10 sivua viikossa. Niin kävi esimerkiksi John Fowlesin paljon kehutun teoksen The Magus kanssa (ja lukuisten, siis totta tosiaan lukuisten, muiden kanssa). Sen alkupuolisko on kyllä painunut ikiajoiksi mieleeni niin syvästi, että siihen ehkä on palattava.

100 parasta kirjailijaa, olipa heidän sukupuolensa, pituutensa, painonsa tai hiustenvärinsä mikä tahansa, tuntuu siksi minusta aivan mahdottomalta haasteelta.

Keksisinköhän 10 vaikutuksen tehnyttä?

Heidi Köngäs: Vieras mies
Tämä kirja teki vaikutuksen syksyllä Beninissä. Samastuin harvinaisesti päähenkilö-Iirikseen. Pidin tunnelmasta, luin tämän kirjan melkein yhdeltä hikiseltä istumalta.

Antti Tuuri
Tuurista ei kuulu naisen tykätä. Minä tykkään. Pohjanmaa-sarjasta. Ja Tuurin kirjoittamisesta kertovasta teoksesta Kuinka kirjoitan romaanin. Luulen, että tunnistaisin Tuurin tyylin parista lauseesta. Ihailen. (Tuurista puhuttiin myös Sinisen linnan kirjastossa, ja Sara esitteli kirjan, jonka varasin juuri kirjastosta.)

Paul Auster
Kun luen Austeria, tuntuu kuin keskustelisin hänen kanssaan. Ja mielelläni keskustelisinkin.

Don DeLillo: Valkoinen kohina
Tämä kirja ei todennäköisesti ikinä tipahda top10-kirjojeni joukosta. Teoksessa esiintyy Hitler-tutkija, joka ei osaa saksaa. Se riittää. Minusta tämä on postmodernin ajan klassikko.

Margaret Atwood
Cat's Eye teki ensinnä vaikutuksen, sen tarkkanäköisyys lapsen maailmasta. Pidän Atwoodin ajattelutavasta ja ilmaisusta.

Julio Cortazar: Bestiario
Tämä on ehkä ainoa kosketukseni maagiseen realismiin. Novellikokoelma, joka nyrjäyttää aivot sopivalla tavalla yhä uudelleen. Luin tämän pääsykoekirjana (!) ja löysin oman niteeni vastikään rakkaan ystävän kirjahyllystä. Mikä onni!

Virginia Woolf: Oma huone ja Mrs. Dalloway
Täydellistä.

Nyt alkaa jo tulla vaikeuksia. Totuuden nimissä on sanottava, että on paljon paljon muitakin vaikutuksen tehneitä. Silti en osaa heitä nyt listata. Paljon helpompi on sanoa, että yritän, yritän todella parhaillaan lukea Zadie Smithin paljon kehuttua Kauneudesta, ja olen luovuttamisen partaalla. Parisataa sivua takana, ja kirja on minusta melkein sietämätön. Kesken on edelleen myös Rimmisen Nenäpäivä, ja Anu Rohima Myllärin Adoptoituakin yritin lukea.

Onneksi yöpöydällä loikoo myös Mehdi Charefin Le Thé au harem d'Archi Ahmed, joka kiinnostaa kovasti. Pariisin-aikoina lukemani À bras le cœur oli ainakin vaikuttava. Molemmat kertovat Pariisin liepeille muuttaneiden pohjoisafrikkalaisten haasteista. Ja ranskaksi on onneksi vaikea arvioida tyyliä.



P.S. Aion lomailla hetken. Kaipaisin seurakseni hyviä, joutuisia kirjoja. Huomaan tietyn vetävyyden olevan nykyään kriteereissäni aika korkealla.

kuulua; olla osa (II)

 

Olen ulkopuolella.

Ei minun sydämeni sykähtele kun kiekko menee maaliin, ei vaikka sen veivaisi suomalainen. Onnistumisesta iloitsen, tietenkin, siitä että nuoret miehet pärjäävät työssään. Mutta en kosketu niin kuin näen toisten koskettuvan.

Katsoin kyllä sen viimeisen. Pidätin hengitystäkin tiukan paikan tullen. Kuuntelin kun Mertaranta touhotti, että tätä me suomalaiset olemme 16 vuotta odottaneet. "Me suomalaiset" -ilmaisun kohdalla tunsin syvää vierautta.

Pelin loppu, huippukohta, näyttäytyy minulle liikuttavana kohtauksena jostakin humoristisesta näytelmästä, vaikka tätä ei kai saisi kansallisen urheilujuhlan aikaan tunnustaa. Märkiä miehiä olkatoppauksissa, tuopinkiilto silmissään, sen ainoan kerran vuodessa kun he yrittävät halata toisia miehiä. Se näyttää väkivaltaiselta, puolinaiselta – tai sitten ahneelta ja himokkaalta, kokemattoman innokkaalta. Tässä meillä on tosimiehiä.

Katson loppuun asti, melkein, ja menen nukkumaan. Sänkyyn kuulen tieltä kantautuvat autojen tööttäykset, on kansanjuhlan alku. Iloitsen heidän puolestaan jotka siellä ovat – ketkähän kaikki minunkin tutuistani – mutta en millään, millään, näe itseäni turuilla ja toreilla, nostamassa lasia ja huokaamassa: "Kiitos leijonat". Mistä minä niitä kiittelisin. En oikein tiedä, mistä muutkaan. Mutta sen näen, että muut kiittelevät syystä, sydämestään.

Seuraavana päivänä testosteronia tiukkuvat sankarit ovat suuren päivälehden etusivulla, sisäsivuilla, koko aukeaman kuvissa ja sentimentaalisissa mainosteksteissä. Silloin minä toivoisin olevani jossakin muualla. Monenlaisten sankareiden maassa.

(Tällä sanalla on toinenkin merkitys.)

konditionaali

Ottaisin vaatimattoman elämän. Sellaisen jossa vietettäisi vapaita iltoja ja kiireettömiä aamuja, tehtäisi päivisin töitä ja oltaisi ihan tavallisia. Keitettäisi ja paistettaisi, leipää leivottaisi. Yrttejä laitettaisi ja tapetteja vaihdettaisi. Luettaisi kirjaa aamulla ja töiden jälkeen. Istuttaisi ja ihmeteltäisi, elokuvia katseltaisi kun huvittaisi.

Olisi rahaa niin että voisi maksaa laskut ja joskus ostaa itselleen jotakin. Olisi mielekkäät tekemiset molemmilla, ei mitkään elämän kestävät ihmeellisyydet, vaan ihan tavalliset työt. Sellaiset missä riittäisi, että on ihan fiksu, kohtuullisen mukava, melko taitava, varsin koulutettu. Ei tarvitsisi olla yli-ihminen, supersuorittaja, kaikkitaitava. Ei superlatiivi muutenkaan.

Sellaista mietin kun makasin tänään Seurasaaren kalliolla, auringonkiilassa, kirja kädessä. En ihmeellisempää. Paitsi sitä että ihmisillä oli liian vähän päällä. Sortseja ja avokkaita. Hullut!

unohtunut

Haluaisin olla aktiivinen lukija. Aktiivisempi. Olen ollut. En tiedä, vaikuttaako laiskistumiseeni se, että sekä aikaisemmat opintoni että nykyinen työni sisältävät pitkälti lukemista ja kirjoittamista. Se on kyllä onneton syy, varsinkin kun juuri oma kirjoittaminen kaipaisi inspiroivaa lukemista (ja, hmmm, alakin vaatisi sitä). Käyn kirjastossa monta kertaa viikossa, mutta monesti en osaa lainata mitään. Miksi?

En oikein osaa ottaa aikaa lukemiselle. Milloin ihmiset lukevat? Iltaisin, kyllä, mutta minulla on siihen vähän liian hyvät unenlahjat. Kaikkina muina työn ulkopuolisina aikoina epämääräinen nettipuuhastelu syö ajan (en nyt tarkoita blogien kirjoittamista tai lukemista, jotka ovat inspiroivaa toimintaa, vaan päivitysnapin toistuvaa rämppäämistä ja ankeaa jumittamista). Lisäksi olen aina ollut aika ronkeli lukija. Jos kertojaääni ei miellytä tai jokin tyylissä ärsyttää, en saa luettua. Ja pahus vie, ärsyynnyn aika helposti.

Yöpöydälläni on tällä hetkellä neljä kirjaa.
1) Mikko Rimmisen Nenäpäivä, joka jäi siskolta puoliväliin ja jonka hän ystävällisesti kantoi minulle. Pidän siitä, tavallaan. Mutta se vaatisi mielentilan, tilan, ei väsynyttä iltatarttumista. Se on ollut kesken jo hyvän tovin.
2) Hergén Vol 714 pour Sydney. M on lukenut Tinttejä lapsesta asti ja jatkaa yhä. Olen tätä ennen vain vilkuillut viereltä, lukenut pari puhekuplaa. En ole oikein osannut innostua sarjakuvista. Mutta onhan tämä aika hauska. Parasta on tiettyjen hahmojen herkullinen tankeroranska.
3) Carol Shieldsin Ellei. Käydessäni Sinisen linnan kirjastossa tajusin, että tässä on 1930-luvulla syntynyt pohjoisamerikkalainen naiskirjailija, johon en ole tutustunut (samasta ikäluokasta ainakin Margaret Atwood ja Joyce Carol Oates ovat uponneet mainiosti). Shields vaikuttaa vähintääkin melko lupaavalta. Olen ärsyyntynyt vain lukujen nimistä: "No niin", "Sen sijaan".
4) Jayne Anne Phillipsin Kiuru ja Termiitti tarttui mukaan eiliseltä kirjastoreissulta. Olin unohtanut sen olemassaolon, aikanaan odotin suomennosta kiihkeästi. Rakastin tämän kirjailijan Äidin aikaa, Suojeluskin sopi makuuni hyvin. Lukukokemusta häiritsi eilen voimakas väsymys (kerronnan tapa vaatii vähän aivotyötä), mutta ehkä pirteämpiäkin hetkiä tulee.

Beninissä sentään luin varsin paljon, kun aikaa oli. Se oli ihastuttavaa, inspiroivaa, parasta. Tiedänpähän, mihin kannattaa pyrkiä.

epäselvä

Toivoisin tarkennuksia viidenteen käskyyn. Niissä pitäisi yksityiskohtaisesti selvittää, missä tapauksissa tappaminen sitten kuitenkin on sallittua, jopa toivottavaa. Toivoisin tarkennuspakettiin myös erityistä virkettä siitä, missä tapauksissa on ok katsoa tappamista videolta. Olen nimittäin vähän hämilläni.

voimaton

Se oli kuukausien jälkeen ensimmäinen paikka, jonka katossa kieppuivat tarpeeksi tehokkaat vispilät. Sisällä oli hämärää, joimme kylmät kaljat. Seinän maali hilseili, koko baari oli aivan tyhjä.

Kaiuttimista kuului amerikkalaisia kappaleita, jotka olen viimeksi kuullut kouludiskossa. Ääni ei rätissyt. Tuntui melkein kodilta, rennolta, ihmeelliseltä. Olimme kaupungissa!

Tarjoilija kulki keinuen, parfyymipilvi perässään. Hänellä oli lattialuudalta näyttävä polyesteriperuukki. Vessassa hana valutti yli äyräiden.

Kun tulimme toisen kerran, kuukauden kuluttua, keinuva nainen sulki minut runsaaseen syleilyynsä. "Te tulitte taas", hän huudahti, ja äänessä oli jotakin kujeilevaa. Peruukki oli uusi. Hän, Maria, kertoi Norsunluurannikosta. Se oli hänen kotimaansa. "Paljon kauniimpi kuin Benin. Kannattaa käydä siellä!"

Kolmannella kerralla hän katsoi televisiosta särinää, jonka jostakin kohtaa erotin Titaniciksi. Puolet vispilöistä oli lakannut ikuisen vatkaamisensa.

Neljännellä kerralla pyysimme jotakin alkoholitonta, mutta mitään ei ollut. Ei vettäkään. Mutta olutta on, Maria sanoi iloisesti. Ja viskiä.

Viidennellä kerralla hän kertoi ravintolasta. Ravintolastaan. Hän kirjoitti numeronsa paperilapulle ja pyysi käymään. "Vain lyhyt zemimatka!" Ei tosin vielä, sillä ravintola avautuisi vasta tammikuussa.

Se oli viimeinen kerta. Seuraavalla viikolla lensimme pois. Abidjanin kautta, luki lipuissa. Enää se ei pitänyt paikkaansa.

Tänään Marian kotimaasta kerrotaan tällaista. Sydämeni kääntyilee.

vuoropuhelu

"Mustarastas lauloi eilen."
"Tämä oli nuoruuteni tärkeä laulu"
"Oodi Herrallemme!"
"Toukomettinen kujersi sunnuntaiaamuna."
"1977 Cat Stevens kääntyi islaminuskoon ja hänestä tuli Yusuf Islam"
"Valitettavaa."
"Tämä on hieno laulu."
"Aamu on rikki"

(Kiitokset eräälle Facebook-linkille ja sitä kommentoineille)

ihminen

 

Sinä päivänä kun Japanissa oli ydinonnettomuus eikä sitten ollutkaan, meillä oli lainassa kissa.

Sinä päivänä kerrottiin, että Minamisanrikun kaupungissa 10 000 ihmistä on kateissa. Minamisanriku Minamisanriku. En ole tuntenut Japanin kaupunkeja koskaan, mutta meillä on nenäliina jossa on Japanin kartta. Kerran huvittelin pohtimalla, mitkä siinä nimetyt paikat sopisivat Suomeenkin. Tappi-järvi. Kasatori. Matsuura. Takatori.

Katsoin kaameita videoita ja kuvittelin niissä nähtyjen autojen kuljettajia, sitä hetkeä kun he näkivät vesimassan tulevan ja tajusivat että tämä ei ole painajainen eikä kauhuelokuva. Lainakissa makasi pöydällä tietokoneen lämmössä. Ajattelin että kissa on ihastuttavan tyyni ja hätkähtelemätön, ei sellainen dramaattinen reagoija kuin koira. 

Kävelin muutaman korttelin ympäri ja likainen lumi näytti Sendailta vaikka en tiedä miltä siellä näytti ennen. Linnut lauloivat suurena kuorona, vesi valui pitkin jalkakäytäviä, aurinko paistoi kuin ydinreaktori.

Kotiin tullessani kissa näytti välinpitämättömän ilahtuneelta. Leivoin suklaakeksejä.

päivänvarjo

Tässä kodissa on ihan erilaista kuin edellisessä Suomen-kodissa, huoneissa kuljeksii erilaisia valoja. Iltapäivisin seinillä viipyilee varjoja, en lakkaa ihmettelemästä niitä.

Tänään löysin kirjastosta sopivia elokuvia, päätin tehdä punajuuripihvejä, olisin leiponut suklaisia herkkujakin jos olisin löytänyt tarpeeksi reiluja raaka-aineita. Olen suklaarakas mutta Beninin jälkeen vammautunut, en haluaisi ostaa sellaista mikä riistää heitä siellä (onneksi on tämä kampanja sentään). Kun aurinko paistoi tein vähän töitä ja meinasin kiirehtiä itseni, istua auringonlaskuun asti, mutta: jos ei ole kiire niin ei ole.

Ystävä toi toissapäivänä tulppaaneja, ne ovat vieläkin rapeita, valmiita kasvamaan kattoon asti.

oppii

Ompelu, tuota, ompelu ei ole helppoa.

Otetaan vaikka joogamattopussi. Tai siis tarkkaan ottaen pilatesmattopussi, jonka lupasin tehdä lahjaksi. Ihan helppohan sellainen on. Putkilo, joka kiristetään päistä. Vuori nyt sentään tarvitaan, että ei näyttäisi ihan lörppäseltä. Kuka vaanhan sellaisen tekee, ja pari tuntia siihen menee korkeintaan.

Yritys 1: Päätän tehdä kerrankin niin ammattimaisesti, että ihan oikeasti leikkaan palat oikean kokoisiksi. Ompelussa kun olen ollut sellaista huomaavinani, että mitoilla on oikeasti suht paljon väliä, ja monesti on tullut pelokkaana leikattua ihan jättisuuria paloja. Toki muistan saumanvarat.

Leikkaan. Sekä varsinainen kangas että vuori ovat tietenkin sellaisia, joita ei voi repiä, ja joita joku (en voi ymmärtää kuka!) on joskus leikannut vähän miten sattuu. Tarkasti ährään paloja.

Pohdin, miten päin mikäkin kiinnitetään. Mihin tulee nauha. Siihen menee kauan. On nälkä.

Ompelen. Jälki ei ole täydellistä, mutta tyydyttävää sentään.

Mittaan. Pussi on ihan hyvä. Vain sentti puuttuu. Totean, että ylisuuret palat olisivat sittenkin olleet parempia kuin ylipienet. Että sitä olisi voinut ajatella. Että koon riittävyyden olisi peräti voinut priorisoida.

Onneksi veljellä on uusi tyttöystävä, jolla on hyviä ominaisuuksia:
1) kiva
2) pienempikokoisen joogamaton omistaja
3) vaikutti ihan aidosti edes vähän tykkäävän epäonnisesta pussistani

Tästä leppyneenä totesin, että voinhan tehdä uuden. Versio 2 on kai tunnetusti helpompi. Ja oli se! Vaihdoin kyllä kankaat revittäviin täyspuuvilloihin. Paljon mukavampaa. Viiniäkin oli. Ja vahingosta viisastuneena tein käsittääkseni viisi senttiä liian väljän pussin. Menköön.

Opetus: Mittaaminen on erityisen hyödyllistä, jos sen tekee tarkkaan joka kohdasta. Jos kankaan repii, mitoissa pitää olla vähän varaa. Leikkaus- ja ompelutaitoni riittävät tällä hetkellä lakanatyyppisen kankaan käsittelyyn.

Tekevä oppii.

odotuksia

Olen neulonut. Austermannin Silk Alpaca on ihana lanka, ostin sitä joskus Tallinnan Karnaluksista ja tein siitä jo itselleni villatakin. Nyt valmistui hyvin pieni villatakki. Lähipiirissä on kasvavia mahoja. Kohta niistä tulee ulos takittomia.

Jokin uusi odottaa minuakin mutta en tiedä vielä mikä. Se on onnellista ja huolestuttavaa silloin, kun arvelen maailman helposti nyrjähtävän sijoiltaan. Mietin, onko työ sitä vain mistä saa rahaa. En haluaisi ajatella niin.

Aika etenee, minä kirjoitan ja syön keittoa. Istun yläkerrassa, joka on suljettu jo. Lumi pyörii puista kohti maata.

kosketus

Sunnuntain ele oli kosketus. Kävin katsomassa Mia Halmeen hienon dokumentin Ikuisesti sinun DocPointissa. Se kertoo huostaanotetuista lapsista, todesti ja läheltä. Kosketusetäisyydeltä. Itkin ja ihailin!

Harmi, että dokumentteja on vaikea saada käsiinsä, ellei satu kerran vuodessa vietettäville festivaaleille.

Mia Halmeen haastattelun voi kuunnella täällä.

häiritsevä

Louise Bourgeois: Cumul 1. Kuva Artnetistä.

Stiina Saaristo: With You (Separation Picture II).
Kuva Stiina Saariston, Savon Sanomien kautta täältä.

Haluaisin häiritsevän teoksen. Sellaisen, jota ei melkein kestä katsoa. Kun näin Stiina Saariston töitä, piti pitkään miettiä mitä niissä en tahdo kestää. Teki mieli kääntää katse pois, ja sitten kuitenkin kurkkia, tirkistellä vähän. Hän kuvaa kuulemma itseään.

Louise Bourgeois sen sijaan herättelee joissakin töissään sellaisia assosiaatioketjuja, että alkaa punastuttaa. Ja silti tässäkin näkyvän työn nimi viittaa pilviin, Cumul 1.

Tämän tapaisista asioista hämmentyisin mieluusti olohuoneessani. Enkä panisi pahakseni, vaikka vieraanikin hämmentyisivät. Hyppelisivät ajatukset uusia polkuja, hetken edes.

polveileva

Kello on neljä, on sinistä. Beninissä kello on kolme, siellä istutaan akasiapuun alla, on tasainen valo, ei tietoakaan pimeästä vielä. Mikään ei ole muuttunut paitsi että me emme ole enää siellä.

Intuitioni sanoo että ei ole kukkien aika vielä, ne tulevat joka vuosi aiemmin, eihän ennen myyty tammikuussa tulppaaneja? Olen hipelöinyt niitä kaupassa kahtena päivänä, ne ovat tarjouksessa mutta kynttilöitä ja kukkia ei voi vielä sekoittaa. Ensin pitää nauttia elävästä tulesta, mutta – tämä on tärkeää – kynttilät on muistettava sytyttää joka päivä viimeistään tähän aikaan tai en halua ajatella seurauksia.

Minulla on aluspaita joka ulottuu melkein takapuolen yli, sellaisia ne naisille myytävät nykyään ovat, täydellisiä, mutta miehille myydään entisiä. Vanhanaikaisessa asustekaupassa rouva ehdotti M:lle naisten laamapaitaa, se oli pitkä ja siinä oli pitsikaulus. Minusta se oli ihastuttavan ennakkoluulotonta.

On pilkkujen ja polveilevien ajatusten päivä, olen suunnitellut intiaanipäähinettä ja neulonut pienistä keristä pieniä asioita.

yhdessä

Viimeisenä päivänä ihmiset tulivat yli veden ja jumalat perässä, jälkimmäiset eivät veneitä tarvinneet.

Voodoo on kätevä uskonto, sillä se toimii välittömästi. Kannattaa käyttää vähintäänkin katolisuuden rinnalla, meille sanottiin.

Paras pitää mielessä.

paluu

Kun kone laskeutuu, maisema on vain mustaa ja valkoista. Ajattelen, että sen täytyy näyttää pelottavalta niille, jotka tulevat sieltä mistä minä nyt. Kuollut kaupunki. Lakanoilla peitelty. Ihoni on kuivunut kiristäväksi kalvoksi.

Ensimmäisenä päivänä valutan suihkusta kuumaa vettä minuuttikaupalla ja ajattelen sinisiä vesisäiliöitä rikkaiden katoilla, vettä lämmittäviä generaattoreita.

Koen voimakasta vetoa istua lattialla, joka ei ole betonia. Ennen kuin laskeudun pehmeälle nukkamatolle silmään tiukasti ympärilleni. Ei torakoita eikä rottia. Ei edes muurahaisia!

Täytän tuopin toisensa jälkeen vedellä, joka juoksee ja on kirkasta.

Pilkon tomaattia keittiössä. Olen seisovillani, minulla on leikkuulauta, on puhdasta. Niin puhdasta! Rikon kananmunan ja tiedän, että se ei ole sisältä musta. Jääkaapissa on juustoa ja lihaa.

Ladon yläkaappiin piilotetut lasit hyllyyn ja ajattelen, että ne saavat jäädä siihen nyt, pitkäksi aikaa, sillä tämä on meidän kotimme. Keskitän voimani siihen ajatukseen, yritän pitää sitä koossa, se on hauras.

Lähtemiset tekevät lähtemisestä helpompaa mutta palaamisesta vaikeampaa.