loma

läheisyys

Kirjablogeissa on viime aikoina listattu sataa parasta naiskirjailijaa ja vastaavasti sataa parasta miestä.

Huh.

En ole oikein löytänyt kirjablogigenreä ennen kuin tutustuin Sinisen linnan kirjastoon. Nyt olen vähän sitä seuraillut ja huomannut, miten valtavan aktiivisia lukijoita onkaan olemassa. Lukevat aivan tajuttomasti, ja sitten vielä kirjoittavat lukemastaan, useimmiten vähintään jollakin tavoin analyyttisesti.

Huh.

Tuo nais- ja mieskirjailijahaaste saa minut pohtimaan taas kerran, mikä on ero nais- ja mieskirjailjoiden välillä, ja onko kyse nimenomaan sukupuolesta. Monet toki tunnistavat eroa. Aiheissa ja tyylissä, näkökulmassa. Itse olen huomannut, etten osaa lainkaan määritellä kirjamakuani sukupuolen mukaan. Pyrin lukemaan sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja (olen toki huomannut, että etenkin miehissä on niitä, jotka tuskin koskaan lukevat naisten kirjoittamaa). Se, pidänkö jostain ja kuinka paljon, riippuu lähinnä tyylistä ja kirjailijan ajattelutavasta.

Tunnustan: olen kamalan ronkeli. Liian ronkeli. Ärsyynnyn kirjoista helpommin kuin vaikutun. Kadehdin vähän heitä, jotka voivat lukealukealukea, mitä tahansa, paljon, kiinnostuneina.  Minä voin lukea 200 sivuakin ja todeta, että ei. Ja kyse on silloin vain siitä, että minua ärsyttää jokin ja huomaan, että etenen kirjassa noin 10 sivua viikossa. Niin kävi esimerkiksi John Fowlesin paljon kehutun teoksen The Magus kanssa (ja lukuisten, siis totta tosiaan lukuisten, muiden kanssa). Sen alkupuolisko on kyllä painunut ikiajoiksi mieleeni niin syvästi, että siihen ehkä on palattava.

100 parasta kirjailijaa, olipa heidän sukupuolensa, pituutensa, painonsa tai hiustenvärinsä mikä tahansa, tuntuu siksi minusta aivan mahdottomalta haasteelta.

Keksisinköhän 10 vaikutuksen tehnyttä?

Heidi Köngäs: Vieras mies
Tämä kirja teki vaikutuksen syksyllä Beninissä. Samastuin harvinaisesti päähenkilö-Iirikseen. Pidin tunnelmasta, luin tämän kirjan melkein yhdeltä hikiseltä istumalta.

Antti Tuuri
Tuurista ei kuulu naisen tykätä. Minä tykkään. Pohjanmaa-sarjasta. Ja Tuurin kirjoittamisesta kertovasta teoksesta Kuinka kirjoitan romaanin. Luulen, että tunnistaisin Tuurin tyylin parista lauseesta. Ihailen. (Tuurista puhuttiin myös Sinisen linnan kirjastossa, ja Sara esitteli kirjan, jonka varasin juuri kirjastosta.)

Paul Auster
Kun luen Austeria, tuntuu kuin keskustelisin hänen kanssaan. Ja mielelläni keskustelisinkin.

Don DeLillo: Valkoinen kohina
Tämä kirja ei todennäköisesti ikinä tipahda top10-kirjojeni joukosta. Teoksessa esiintyy Hitler-tutkija, joka ei osaa saksaa. Se riittää. Minusta tämä on postmodernin ajan klassikko.

Margaret Atwood
Cat's Eye teki ensinnä vaikutuksen, sen tarkkanäköisyys lapsen maailmasta. Pidän Atwoodin ajattelutavasta ja ilmaisusta.

Julio Cortazar: Bestiario
Tämä on ehkä ainoa kosketukseni maagiseen realismiin. Novellikokoelma, joka nyrjäyttää aivot sopivalla tavalla yhä uudelleen. Luin tämän pääsykoekirjana (!) ja löysin oman niteeni vastikään rakkaan ystävän kirjahyllystä. Mikä onni!

Virginia Woolf: Oma huone ja Mrs. Dalloway
Täydellistä.

Nyt alkaa jo tulla vaikeuksia. Totuuden nimissä on sanottava, että on paljon paljon muitakin vaikutuksen tehneitä. Silti en osaa heitä nyt listata. Paljon helpompi on sanoa, että yritän, yritän todella parhaillaan lukea Zadie Smithin paljon kehuttua Kauneudesta, ja olen luovuttamisen partaalla. Parisataa sivua takana, ja kirja on minusta melkein sietämätön. Kesken on edelleen myös Rimmisen Nenäpäivä, ja Anu Rohima Myllärin Adoptoituakin yritin lukea.

Onneksi yöpöydällä loikoo myös Mehdi Charefin Le Thé au harem d'Archi Ahmed, joka kiinnostaa kovasti. Pariisin-aikoina lukemani À bras le cœur oli ainakin vaikuttava. Molemmat kertovat Pariisin liepeille muuttaneiden pohjoisafrikkalaisten haasteista. Ja ranskaksi on onneksi vaikea arvioida tyyliä.



P.S. Aion lomailla hetken. Kaipaisin seurakseni hyviä, joutuisia kirjoja. Huomaan tietyn vetävyyden olevan nykyään kriteereissäni aika korkealla.

kuulua; olla osa (II)

 

Olen ulkopuolella.

Ei minun sydämeni sykähtele kun kiekko menee maaliin, ei vaikka sen veivaisi suomalainen. Onnistumisesta iloitsen, tietenkin, siitä että nuoret miehet pärjäävät työssään. Mutta en kosketu niin kuin näen toisten koskettuvan.

Katsoin kyllä sen viimeisen. Pidätin hengitystäkin tiukan paikan tullen. Kuuntelin kun Mertaranta touhotti, että tätä me suomalaiset olemme 16 vuotta odottaneet. "Me suomalaiset" -ilmaisun kohdalla tunsin syvää vierautta.

Pelin loppu, huippukohta, näyttäytyy minulle liikuttavana kohtauksena jostakin humoristisesta näytelmästä, vaikka tätä ei kai saisi kansallisen urheilujuhlan aikaan tunnustaa. Märkiä miehiä olkatoppauksissa, tuopinkiilto silmissään, sen ainoan kerran vuodessa kun he yrittävät halata toisia miehiä. Se näyttää väkivaltaiselta, puolinaiselta – tai sitten ahneelta ja himokkaalta, kokemattoman innokkaalta. Tässä meillä on tosimiehiä.

Katson loppuun asti, melkein, ja menen nukkumaan. Sänkyyn kuulen tieltä kantautuvat autojen tööttäykset, on kansanjuhlan alku. Iloitsen heidän puolestaan jotka siellä ovat – ketkähän kaikki minunkin tutuistani – mutta en millään, millään, näe itseäni turuilla ja toreilla, nostamassa lasia ja huokaamassa: "Kiitos leijonat". Mistä minä niitä kiittelisin. En oikein tiedä, mistä muutkaan. Mutta sen näen, että muut kiittelevät syystä, sydämestään.

Seuraavana päivänä testosteronia tiukkuvat sankarit ovat suuren päivälehden etusivulla, sisäsivuilla, koko aukeaman kuvissa ja sentimentaalisissa mainosteksteissä. Silloin minä toivoisin olevani jossakin muualla. Monenlaisten sankareiden maassa.

(Tällä sanalla on toinenkin merkitys.)

konditionaali

Ottaisin vaatimattoman elämän. Sellaisen jossa vietettäisi vapaita iltoja ja kiireettömiä aamuja, tehtäisi päivisin töitä ja oltaisi ihan tavallisia. Keitettäisi ja paistettaisi, leipää leivottaisi. Yrttejä laitettaisi ja tapetteja vaihdettaisi. Luettaisi kirjaa aamulla ja töiden jälkeen. Istuttaisi ja ihmeteltäisi, elokuvia katseltaisi kun huvittaisi.

Olisi rahaa niin että voisi maksaa laskut ja joskus ostaa itselleen jotakin. Olisi mielekkäät tekemiset molemmilla, ei mitkään elämän kestävät ihmeellisyydet, vaan ihan tavalliset työt. Sellaiset missä riittäisi, että on ihan fiksu, kohtuullisen mukava, melko taitava, varsin koulutettu. Ei tarvitsisi olla yli-ihminen, supersuorittaja, kaikkitaitava. Ei superlatiivi muutenkaan.

Sellaista mietin kun makasin tänään Seurasaaren kalliolla, auringonkiilassa, kirja kädessä. En ihmeellisempää. Paitsi sitä että ihmisillä oli liian vähän päällä. Sortseja ja avokkaita. Hullut!

unohtunut

Haluaisin olla aktiivinen lukija. Aktiivisempi. Olen ollut. En tiedä, vaikuttaako laiskistumiseeni se, että sekä aikaisemmat opintoni että nykyinen työni sisältävät pitkälti lukemista ja kirjoittamista. Se on kyllä onneton syy, varsinkin kun juuri oma kirjoittaminen kaipaisi inspiroivaa lukemista (ja, hmmm, alakin vaatisi sitä). Käyn kirjastossa monta kertaa viikossa, mutta monesti en osaa lainata mitään. Miksi?

En oikein osaa ottaa aikaa lukemiselle. Milloin ihmiset lukevat? Iltaisin, kyllä, mutta minulla on siihen vähän liian hyvät unenlahjat. Kaikkina muina työn ulkopuolisina aikoina epämääräinen nettipuuhastelu syö ajan (en nyt tarkoita blogien kirjoittamista tai lukemista, jotka ovat inspiroivaa toimintaa, vaan päivitysnapin toistuvaa rämppäämistä ja ankeaa jumittamista). Lisäksi olen aina ollut aika ronkeli lukija. Jos kertojaääni ei miellytä tai jokin tyylissä ärsyttää, en saa luettua. Ja pahus vie, ärsyynnyn aika helposti.

Yöpöydälläni on tällä hetkellä neljä kirjaa.
1) Mikko Rimmisen Nenäpäivä, joka jäi siskolta puoliväliin ja jonka hän ystävällisesti kantoi minulle. Pidän siitä, tavallaan. Mutta se vaatisi mielentilan, tilan, ei väsynyttä iltatarttumista. Se on ollut kesken jo hyvän tovin.
2) Hergén Vol 714 pour Sydney. M on lukenut Tinttejä lapsesta asti ja jatkaa yhä. Olen tätä ennen vain vilkuillut viereltä, lukenut pari puhekuplaa. En ole oikein osannut innostua sarjakuvista. Mutta onhan tämä aika hauska. Parasta on tiettyjen hahmojen herkullinen tankeroranska.
3) Carol Shieldsin Ellei. Käydessäni Sinisen linnan kirjastossa tajusin, että tässä on 1930-luvulla syntynyt pohjoisamerikkalainen naiskirjailija, johon en ole tutustunut (samasta ikäluokasta ainakin Margaret Atwood ja Joyce Carol Oates ovat uponneet mainiosti). Shields vaikuttaa vähintääkin melko lupaavalta. Olen ärsyyntynyt vain lukujen nimistä: "No niin", "Sen sijaan".
4) Jayne Anne Phillipsin Kiuru ja Termiitti tarttui mukaan eiliseltä kirjastoreissulta. Olin unohtanut sen olemassaolon, aikanaan odotin suomennosta kiihkeästi. Rakastin tämän kirjailijan Äidin aikaa, Suojeluskin sopi makuuni hyvin. Lukukokemusta häiritsi eilen voimakas väsymys (kerronnan tapa vaatii vähän aivotyötä), mutta ehkä pirteämpiäkin hetkiä tulee.

Beninissä sentään luin varsin paljon, kun aikaa oli. Se oli ihastuttavaa, inspiroivaa, parasta. Tiedänpähän, mihin kannattaa pyrkiä.

epäselvä

Toivoisin tarkennuksia viidenteen käskyyn. Niissä pitäisi yksityiskohtaisesti selvittää, missä tapauksissa tappaminen sitten kuitenkin on sallittua, jopa toivottavaa. Toivoisin tarkennuspakettiin myös erityistä virkettä siitä, missä tapauksissa on ok katsoa tappamista videolta. Olen nimittäin vähän hämilläni.

voimaton

Se oli kuukausien jälkeen ensimmäinen paikka, jonka katossa kieppuivat tarpeeksi tehokkaat vispilät. Sisällä oli hämärää, joimme kylmät kaljat. Seinän maali hilseili, koko baari oli aivan tyhjä.

Kaiuttimista kuului amerikkalaisia kappaleita, jotka olen viimeksi kuullut kouludiskossa. Ääni ei rätissyt. Tuntui melkein kodilta, rennolta, ihmeelliseltä. Olimme kaupungissa!

Tarjoilija kulki keinuen, parfyymipilvi perässään. Hänellä oli lattialuudalta näyttävä polyesteriperuukki. Vessassa hana valutti yli äyräiden.

Kun tulimme toisen kerran, kuukauden kuluttua, keinuva nainen sulki minut runsaaseen syleilyynsä. "Te tulitte taas", hän huudahti, ja äänessä oli jotakin kujeilevaa. Peruukki oli uusi. Hän, Maria, kertoi Norsunluurannikosta. Se oli hänen kotimaansa. "Paljon kauniimpi kuin Benin. Kannattaa käydä siellä!"

Kolmannella kerralla hän katsoi televisiosta särinää, jonka jostakin kohtaa erotin Titaniciksi. Puolet vispilöistä oli lakannut ikuisen vatkaamisensa.

Neljännellä kerralla pyysimme jotakin alkoholitonta, mutta mitään ei ollut. Ei vettäkään. Mutta olutta on, Maria sanoi iloisesti. Ja viskiä.

Viidennellä kerralla hän kertoi ravintolasta. Ravintolastaan. Hän kirjoitti numeronsa paperilapulle ja pyysi käymään. "Vain lyhyt zemimatka!" Ei tosin vielä, sillä ravintola avautuisi vasta tammikuussa.

Se oli viimeinen kerta. Seuraavalla viikolla lensimme pois. Abidjanin kautta, luki lipuissa. Enää se ei pitänyt paikkaansa.

Tänään Marian kotimaasta kerrotaan tällaista. Sydämeni kääntyilee.