lauantai 2. huhtikuuta 2011

voimaton


Se oli kuukausien jälkeen ensimmäinen paikka, jonka katossa kieppuivat tarpeeksi tehokkaat vispilät. Sisällä oli hämärää, joimme kylmät kaljat. Seinän maali hilseili, koko baari oli aivan tyhjä.

Kaiuttimista kuului amerikkalaisia kappaleita, jotka olen viimeksi kuullut kouludiskossa. Ääni ei rätissyt. Tuntui melkein kodilta, rennolta, ihmeelliseltä. Olimme kaupungissa!

Tarjoilija kulki keinuen, parfyymipilvi perässään. Hänellä oli lattialuudalta näyttävä polyesteriperuukki. Vessassa hana valutti yli äyräiden.

Kun tulimme toisen kerran, kuukauden kuluttua, keinuva nainen sulki minut runsaaseen syleilyynsä. "Te tulitte taas", hän huudahti, ja äänessä oli jotakin kujeilevaa. Peruukki oli uusi. Hän, Maria, kertoi Norsunluurannikosta. Se oli hänen kotimaansa. "Paljon kauniimpi kuin Benin. Kannattaa käydä siellä!"

Kolmannella kerralla hän katsoi televisiosta särinää, jonka jostakin kohtaa erotin Titaniciksi. Puolet vispilöistä oli lakannut ikuisen vatkaamisensa.

Neljännellä kerralla pyysimme jotakin alkoholitonta, mutta mitään ei ollut. Ei vettäkään. Mutta olutta on, Maria sanoi iloisesti. Ja viskiä.

Viidennellä kerralla hän kertoi ravintolasta. Ravintolastaan. Hän kirjoitti numeronsa paperilapulle ja pyysi käymään. "Vain lyhyt zemimatka!" Ei tosin vielä, sillä ravintola avautuisi vasta tammikuussa.

Se oli viimeinen kerta. Seuraavalla viikolla lensimme pois. Abidjanin kautta, luki lipuissa. Enää se ei pitänyt paikkaansa.

Tänään Marian kotimaasta kerrotaan tällaista. Sydämeni kääntyilee.