rakkaus

Kävelin tänään ison tien vartta, yksin, ja silloin se tuli minuun. Sittenkin.

Katsoin kapeita painavia palmunrunkoja jotka kurottelivat siniselle taivaalle. Katsoin tulvineita peltoja, melkein jo toipuneita. Tervehdin kahta vanhaa herraa, jotka kävelivät vastaan, he sanoivat bonjour bonjour niin kuin juuri sellaiset herrat täällä. Kohtasin katseita joiden yllä keikkuivat sipulit ja kankaat, olin ainoa valkoinen enkä ajatellut sitä. Ajattelin omiani, kevättä Suomessa ja Nigeriaa ja sitä miten mikään ei ole mahdotonta.

Torilla ostin valkosipuleita välinpitämättömin elein niin kuin hekin. En hortoillut mopojen tiellä turistien touhottavaan tapaan. Kaikki oli samoin kuin ennen mutta ihan eri tavoin. Niin kuin olisin tullut torille uutta tietä.

hidas

Jotkut ovat sellaisia, että tulevat tänne viideksi viikoksi ja ehtivät siinä ajassa luoda kontakteja paikallisiin taiteilijoihin, ostaa torit tyhjiksi ja tehdä vielä töitäkin meren pauhusta nauttien. Minä en ole.

Olen hidas. Viime vuosina olen opetellut antamaan sen itselleni anteeksi. En hyppää mihinkään kyytiin nopeasti, en solahda vaivatta seuraan kuin seuraan, en osta mitään miettimättä pitkään. Minä pohdin, kummastelen, tarkkailen.

Uudessa tilassa tai vieraassa ryhmässä tarvitsen aikaa. Ulkoinen kuoreni liikkuu hämmentävän paljon nopeammin kuin sisäinen minäni. Jälkimmäiselle pitää tehdä tilaa vähän kerrallaan, ensin ihan läheltä, sitten vähitellen ympyrää suurentaen. Voin tallata lähikorttelia monta päivää ennen kuin siirryn seuraavaan.

Olemme olleet täällä kaksi ja puoli kuukautta. Yhtäkkiä jotakin on tapahtunut: selittämättömällä tavalla asioista on tullut tutumpia, kaduista omempia, askeleista varmempia. Erilaisuus ei näytä enää niin erilaiselta, kuumuus ei tunnu niin kuumalta. Resuinen ranta herättää helliä tunteita. Luulen, että vähitellen sisäinen minäni on rauhoittunut samaan paikkaan ulkoisen kuoreni kanssa, löytänyt oman tilansa tästä pienestä kylästä.

Olemme yli puolenvälin jo, ja nyt uumoilen että aika alkaa kulua nopeasti. Pihallamme kasvavassa mangopuussa hedelmät ovat kypsiä. Olen rakastanut mangoja aina.

ilman

Etukäteen valmistauduin kyllä elämään ilman internetiä. Ei iltoja uppoutuneena blogeihin, ei Facebookia, ei jatkuvaa sähköpostivaihtoa. Ajattelin, että se tekee ihan hyvää.

Siihen en osannut valmistautua, että täällä eletään ilman maailmaa. Koko kylään ei tule yhtään lehteä. Ihmiset eivät omista kirjoja. Joillakin on radio, mutta sieltä kuuluu lähinnä kovaäänistä afrikkalaista musiikkia. Harvoilla on televisio, mutta kaikilla kahdella kanavalla näytetään afrikkalaisia musiikkivideoita ja horjuvalavasteista saippuaoopperaa. Meillä ei tietenkään ole radiota eikä televisiota, mutta pääsy internetiin on, joskus harvoin. Moni täällä ei ole nettiä nähnytkään. Meidänkin yhteytemme on hidas, eikä esimerkiksi Hesarin tekstiversiota hevin ladata.

Suomesta meille on kerrottu, että Beninissä on suuret tulvat, että kotinsa menettäneille perheille tuodaan telttoja ja ruoka-apua. Paikalliset tietävät vain, että läheinen Mono-joki tulvii tavallista enemmän, ja että lähikylät ovat täyttyneet vedestä. Eräänä päivänä näimme kulman takana Punaisen ristin työntekijöitä pystyttämässä telttoja. He kertoivat niiden olevan perheitä varten. Yksi viisimetrinen teltta oli jaettu kahtia ja tarkoitettu kahdeksalle hengelle. Tuntui karulta. Eilen teltat olivat kadonneet. En tietenkään tiedä, miksi.

Tunnen yhden paikallisen, joka seuraa aktiivisesti uutisia. Hän herää kuudelta, kuuntelee radiouutiset ja lukee tunnin ennen töihin menoa. Tämä A puhuu erinomaista ranskaa ja osaa kertoa valistuneen mielipiteen niin presidentinvaaleista kuin Euroopan ja Afrikan suhteista. Hän on oivallinen apu eurooppalaiselle, joka janoaa tietoa, arvioita, suhteuttamista maailmaan. Olen hyvään tottunut.

Minua ahdistaa tiedottomuus itseni puolesta, mutta myös tuhansien kyläläisten (ja miljoonien heidän kaltaistensa!) puolesta, joilla ei ole mitään kurkistusaukkoa maailmaan. Heille ei ole kouluampumisia, maanjäristyksiä, nälänhätiä. En tiedä tarkoittaako syyskuun 11. heille paljon mitään.

Tietenkin sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Mutta: Täällä ihmisillä ei ole mahdollisuutta nähdä kuvia toisista maista, erilaisista ihmisistä, ei kuulla tarinoita heidän elämistään. On vain juoruja ja kuvitelmia. Ja siksi, luulen, aika moni täällä ajattelee, että Euroopassa on yksinomaan ihanaa ja käsittämättömän rikasta. Että me voisimme lahjoittaa kaikille täällä pyörät ja tietokoneet, rahaa ja lentolippuja. Mennään naimisiin, ehdottavat miehet ennen kuin ovat edes tervehtineet.

He eivät osaa ajatella pimeää eivätkä kylmää, eivät sitä että tienestien lisäksi elinkustannukset ovat korkeat. Olen yrittänyt tehdä oman osani: näyttänyt kuvia suomalaisesta talvesta, kertonut vuokrista, kerrostaloista, kaksihuoneisesta kodistamme. He ovat hihittäneet hämmentyneinä nähdessään kuvia pipoihin ja hanskoihin pakatuista ihmisistä.

tori

Lauantaitori on viikon kohokohta. Se on veteen hukkuneiden kylien takana, valtatien varressa. Sinne kävellään parikymmentä minuuttia paita läpimärkänä, hiki viiksinä huulilla. Torin kulmalla on pieni katos, jossa toivutaan paahteesta, juodaan olut tai kola,.

Torilta ostetaan parhaat vihannekset, siellä hipelöidään helmiä, sorrutaan silittelemään kankaita. Siellä ihmetellään muovisankojen kirkkaita kasoja, rukoukseen vaipuneita herroja ja kojuissaan nukkuvia naisia.

Torilla tavataan tuttuja ja todetaan, että taas on lauantai, että yksi viikko Beninissä on taas takana.