Lensimme tänne viikko sitten. Näimme Saharan. Se punersi ja kumpuili.
Nukuimme ensimmäisen yön hotellissa Cotonoussa. Sinne johti lätäkköinen tie, jonka varrella myytiin ainakin saippuaa, hedelmiä ja matkoja. Kanat juoksivat. Iltapimeällä istuimme muovituoleilla hotellin edessä, ja paikalle kurvasi mopo selässään isä ja pieni poika. Poika riensi heti satulasta päästyään kiinni M:n käteen, tarkkaili meitä siinä aivan rauhassa, herkeämättä, kunnes palasimme sisälle. Aamulla kiekui kukko.
Olimme shokissa. Innosta ja ahdistuksesta yhtä aikaa; tämä on aivan toista kuin kuvittelimme, jos osasimmekin jotakin kuvitella. Se, mitä ehdimme nähdä Cotonoun kaupungista, ei muistuttanut lainkaan sellaista suurkaupunkia, johon olemme tottuneet. Se oli loputon jono kokoon kursittuja majoja, joista kussakin myydään jotakin. Määrättömästi ihmisiä; moni mopolla, osa autolla, toiset jalan ja valtavia taakkoja pään päällä kantaen.
Siitä on alle viikko vielä, kun saavuimme tähän kotikylään, jossa kellot kilajavat aamukuudelta ja puoliltapäivin. Luulemme helposti siitä olevan kuukauden. Kun ensimmäisen kerran kävelimme kylänraittia, emme voineet lakata ihmettelemästä sitä, mistä täällä saa ostettua mitään. Oli vain ystävällisiä (ja alkuun varautuneita) ihmisiä, pieniä majoja, ravintoloiden kylttejä. Tarvittiin pari yötä ja monta päiväunta, ennen kuin silmät alkoivat avautua: tuolla myydään kojussa hedelmiä, täältä saa vettä, tuolla takana jollakin on jotakin paidan tyyppisiä. Pieni tyttö, jonka nimi on ehkä Adita, myy leipää, jauhoa ja sokeria pienissä pusseissa. Moni myy kankaita ja tekotukkaa. Shampootakin löytyy kun kysyy (sitä myy nainen kuoppaisella sivutiellä kotinsa ovien takana; mitään kylttiä ei ole).
Niin: kyltit, listat, opastekstit. Maassa, jossa lukutaitoisuus on 35 prosentin luokkaa, niillä ei ole lainkaan sellaista merkitystä kuin minun kotimaassani. Asioita ei ohjeisteta paperein; paikallisten suosimissa ravintoloissa ei ole ruokalistoja, monissa kaupoissa ei kylttejä, kukaan ei ole antanut minulle minkäänlaisia ohjeita paperilla. Mutta kysymyksiin vastataan, ongelmat selvitetään, puhelinnumeroita jaetaan ja aivan vaivattomasti vaihdetaan kielestä toiseen (minasta ranskaan, sitten foniin, välillä yorubaa tai vähän englantia, esimerkiksi). Tämän talon yövartija, kolmekymppinen Abdullai, ei ehkä osaa lukea, mutta hän puhuu viittä kieltä. Ranskaakin paremmin kuin moni muu kylässä.
Vielä: Täällä on meri, joka ei ole koskaan hiljaa. Täällä on pitkä hiekkaranta, jonka uumeniin tyhjennetään roskat. Täällä juoksee vuohia, lampaita, kanoja, kukkoja, koiria, kissoja ja valtava määrä värikkäitä liskoja. Täällä on pizzeriayrittäjä, joka miettii miten tomaatteja saisi säilöttyä, ja ompelijoita, joille me ihonvärimme takia olemme asiakkaita. Unohtamatta ylväitä suuripyllyisiä naisia, joiden pään päältä voi ostaa esimerkiksi leipää ja banaaneja.
Olemme alussa vasta.
