perjantai 29. heinäkuuta 2011

ristiriita

Olen lihansyöjä. En intohimoinen, mutta lihansyöjä yhtäkaikki. Lihaani, kuten Antti Nylén on oivasti tämän ideologian kannattajat nimennyt.

Muutama päivä sitten aloitin syksyn lukuteemani. Se käsittelee eläinten syömistä. Virikkeen sain anopin Ranskasta ostamasta, harvinaisen kiinnostavan oloisesta Books-lehdestä. Lukemassani numerossa oli aiheena eläinten syöminen, ja se tarjosi mainioita lukuvinkkejä. Teeman valintaan vaikutti toki myös se, että mietin asiaa tasaisin väliajoin – ja sekin, että nämä pohdinnat sopivat hyvin erään syksyn työprojektin tausta-aineistoksi.

Tiedän valmiiksi, että pystyn perustelemaan lihaaniuteni vain heikosti. Valintani liittyy eniten käytäntöön: en jaksa olla "se hankala", jolle jokin ruoka ei kelpaa. En jaksa olla ehdoton. Kotona syön kyllä lihaa hyvin vähän, mutta joskus se maistuu mainiolta. Kaikenlainen korvikeajattelu on minusta kamalaa.

Olen aloittanut J. M. Coetzeen Elizabeth Costellolla. Sitä on takana vasta joitakin kymmeniä sivuja, mutta se on ehdottomasti lunastanut paikkansa niin teeman osalta kuin muutenkin.

Ja jo nyt mielessäni pyörii hankalia kysymyksiä. Sellaisia aika perustavanlaatuisia kuin: Millä perusteella me tapamme ja pilkomme (hyväksytysti) eläimiä, mutta emme esimerkiksi vauvoja, joiden ajattelu myöskään ei ole kovin kehittynyttä (pahoittelen provokaatiota, syy on Elizabeth Costellon)? Millä perusteella eläimiä tapetaan ja syödään, kun ihmisistä heikoimpia kuitenkin kuuluu suojella?

Pelkään vielä joutuvani vegaaniksi.

Toki voin yrittää perustella valintojani: Eläimet ovat eri laji kuin ihmiset. Ihminen tarvitsee eläintä syötäväkseen, vahvistuakseen, pärjätäkseen. Se on luonnon kiertokulku. Kaikissa näissä perusteissa on kuitenkin kamalia, noloja ongelmia. Ne eivät myöskään kestä tarkastelua kansainvälisessä mittakaavassa.

Coetzeen romaanin jälkeen vuorossa on vielä ainakin Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä ja Antti Nylénin Halun ja epäluulon esseet (arvaan, että Nylén ei malta tässäkään teoksessaan jättää lihaaneja rauhaan). Muitakin ehdokkaita on kalenteriin merkitty. Ehkä mukaan pitäisi tasapuolisuuden nimissä ottaa myös jokin tosilihaanien raamattu.

Aiheeseen muuten sopii äskeinen, mahtava löytöni: kotitekoinen maapähkinävoi. Aivan lyömätön leivänpäällinen! Tarvitaan vain suuri kourallinen maapähkinöitä ja muutama minuutti tehosekoittimessa. Minä sekoitin joukkoon vähän seesamöljyä ja ripauksen suolaa. Täydellistä! Vegaaniruokaa, joka aika varmasti maistuu myös lihaanille.

tiistai 19. heinäkuuta 2011

loma

torstai 7. heinäkuuta 2011

läheisyys

Kirjablogeissa on viime aikoina listattu sataa parasta naiskirjailijaa ja vastaavasti sataa parasta miestä.

Huh.

En ole oikein löytänyt kirjablogigenreä ennen kuin tutustuin Sinisen linnan kirjastoon. Nyt olen vähän sitä seuraillut ja huomannut, miten valtavan aktiivisia lukijoita onkaan olemassa. Lukevat aivan tajuttomasti, ja sitten vielä kirjoittavat lukemastaan, useimmiten vähintään jollakin tavoin analyyttisesti.

Huh.

Tuo nais- ja mieskirjailijahaaste saa minut pohtimaan taas kerran, mikä on ero nais- ja mieskirjailjoiden välillä, ja onko kyse nimenomaan sukupuolesta. Monet toki tunnistavat eroa. Aiheissa ja tyylissä, näkökulmassa. Itse olen huomannut, etten osaa lainkaan määritellä kirjamakuani sukupuolen mukaan. Pyrin lukemaan sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja (olen toki huomannut, että etenkin miehissä on niitä, jotka tuskin koskaan lukevat naisten kirjoittamaa). Se, pidänkö jostain ja kuinka paljon, riippuu lähinnä tyylistä ja kirjailijan ajattelutavasta.

Tunnustan: olen kamalan ronkeli. Liian ronkeli. Ärsyynnyn kirjoista helpommin kuin vaikutun. Kadehdin vähän heitä, jotka voivat lukealukealukea, mitä tahansa, paljon, kiinnostuneina.  Minä voin lukea 200 sivuakin ja todeta, että ei. Ja kyse on silloin vain siitä, että minua ärsyttää jokin ja huomaan, että etenen kirjassa noin 10 sivua viikossa. Niin kävi esimerkiksi John Fowlesin paljon kehutun teoksen The Magus kanssa (ja lukuisten, siis totta tosiaan lukuisten, muiden kanssa). Sen alkupuolisko on kyllä painunut ikiajoiksi mieleeni niin syvästi, että siihen ehkä on palattava.

100 parasta kirjailijaa, olipa heidän sukupuolensa, pituutensa, painonsa tai hiustenvärinsä mikä tahansa, tuntuu siksi minusta aivan mahdottomalta haasteelta.

Keksisinköhän 10 vaikutuksen tehnyttä?

Heidi Köngäs: Vieras mies
Tämä kirja teki vaikutuksen syksyllä Beninissä. Samastuin harvinaisesti päähenkilö-Iirikseen. Pidin tunnelmasta, luin tämän kirjan melkein yhdeltä hikiseltä istumalta.

Antti Tuuri
Tuurista ei kuulu naisen tykätä. Minä tykkään. Pohjanmaa-sarjasta. Ja Tuurin kirjoittamisesta kertovasta teoksesta Kuinka kirjoitan romaanin. Luulen, että tunnistaisin Tuurin tyylin parista lauseesta. Ihailen. (Tuurista puhuttiin myös Sinisen linnan kirjastossa, ja Sara esitteli kirjan, jonka varasin juuri kirjastosta.)

Paul Auster
Kun luen Austeria, tuntuu kuin keskustelisin hänen kanssaan. Ja mielelläni keskustelisinkin.

Don DeLillo: Valkoinen kohina
Tämä kirja ei todennäköisesti ikinä tipahda top10-kirjojeni joukosta. Teoksessa esiintyy Hitler-tutkija, joka ei osaa saksaa. Se riittää. Minusta tämä on postmodernin ajan klassikko.

Margaret Atwood
Cat's Eye teki ensinnä vaikutuksen, sen tarkkanäköisyys lapsen maailmasta. Pidän Atwoodin ajattelutavasta ja ilmaisusta.

Julio Cortazar: Bestiario
Tämä on ehkä ainoa kosketukseni maagiseen realismiin. Novellikokoelma, joka nyrjäyttää aivot sopivalla tavalla yhä uudelleen. Luin tämän pääsykoekirjana (!) ja löysin oman niteeni vastikään rakkaan ystävän kirjahyllystä. Mikä onni!

Virginia Woolf: Oma huone ja Mrs. Dalloway
Täydellistä.

Nyt alkaa jo tulla vaikeuksia. Totuuden nimissä on sanottava, että on paljon paljon muitakin vaikutuksen tehneitä. Silti en osaa heitä nyt listata. Paljon helpompi on sanoa, että yritän, yritän todella parhaillaan lukea Zadie Smithin paljon kehuttua Kauneudesta, ja olen luovuttamisen partaalla. Parisataa sivua takana, ja kirja on minusta melkein sietämätön. Kesken on edelleen myös Rimmisen Nenäpäivä, ja Anu Rohima Myllärin Adoptoituakin yritin lukea.

Onneksi yöpöydällä loikoo myös Mehdi Charefin Le Thé au harem d'Archi Ahmed, joka kiinnostaa kovasti. Pariisin-aikoina lukemani À bras le cœur oli ainakin vaikuttava. Molemmat kertovat Pariisin liepeille muuttaneiden pohjoisafrikkalaisten haasteista. Ja ranskaksi on onneksi vaikea arvioida tyyliä.



P.S. Aion lomailla hetken. Kaipaisin seurakseni hyviä, joutuisia kirjoja. Huomaan tietyn vetävyyden olevan nykyään kriteereissäni aika korkealla.