Ompelu, tuota, ompelu ei ole helppoa.
Otetaan vaikka joogamattopussi. Tai siis tarkkaan ottaen pilatesmattopussi, jonka lupasin tehdä lahjaksi. Ihan helppohan sellainen on. Putkilo, joka kiristetään päistä. Vuori nyt sentään tarvitaan, että ei näyttäisi ihan lörppäseltä. Kuka vaanhan sellaisen tekee, ja pari tuntia siihen menee korkeintaan.
Yritys 1: Päätän tehdä kerrankin niin ammattimaisesti, että ihan oikeasti leikkaan palat oikean kokoisiksi. Ompelussa kun olen ollut sellaista huomaavinani, että mitoilla on oikeasti suht paljon väliä, ja monesti on tullut pelokkaana leikattua ihan jättisuuria paloja. Toki muistan saumanvarat.
Leikkaan. Sekä varsinainen kangas että vuori ovat tietenkin sellaisia, joita ei voi repiä, ja joita joku (en voi ymmärtää kuka!) on joskus leikannut vähän miten sattuu. Tarkasti ährään paloja.
Pohdin, miten päin mikäkin kiinnitetään. Mihin tulee nauha. Siihen menee kauan. On nälkä.
Ompelen. Jälki ei ole täydellistä, mutta tyydyttävää sentään.
Mittaan. Pussi on ihan hyvä. Vain sentti puuttuu. Totean, että ylisuuret palat olisivat sittenkin olleet parempia kuin ylipienet. Että sitä olisi voinut ajatella. Että koon riittävyyden olisi peräti voinut priorisoida.
Onneksi veljellä on uusi tyttöystävä, jolla on hyviä ominaisuuksia:
1) kiva
2) pienempikokoisen joogamaton omistaja
3) vaikutti ihan aidosti edes vähän tykkäävän epäonnisesta pussistani
Tästä leppyneenä totesin, että voinhan tehdä uuden. Versio 2 on kai tunnetusti helpompi. Ja oli se! Vaihdoin kyllä kankaat revittäviin täyspuuvilloihin. Paljon mukavampaa. Viiniäkin oli. Ja vahingosta viisastuneena tein käsittääkseni viisi senttiä liian väljän pussin. Menköön.
Opetus: Mittaaminen on erityisen hyödyllistä, jos sen tekee tarkkaan joka kohdasta. Jos kankaan repii, mitoissa pitää olla vähän varaa. Leikkaus- ja ompelutaitoni riittävät tällä hetkellä lakanatyyppisen kankaan käsittelyyn.
Tekevä oppii.
