kuulua; olla osa

Olen asunut neljä kuukautta Grand-Popossa, Beninissä. Se ei ole pitkä aika, mutta pitempi se on kuin mikään muu aika, jonka muistan.

Liikkunutkin olen, mutta en kovin kauas; sellaiseen ei ole ollut monia mahdollisuuksia. Sitä vastoin olen elänyt arkea. Työskennellyt kotona niin kuin muutkin naiset täällä. Jakanut alueeni kolmen ahkerasti touhuavan naapurin kanssa. Istunut koneen ääressä ja aiheuttanut varmasti ihmetystä. Tehnyt valkoisten töitä, he ajattelevat varmaan.

Edelleen perääni huudetaan yovoa, valkoista tai vierasta, paljon enemmän kuin toivoisin, ja edelleen minulta pyydetään yhtenään lahjoja. Silti on ihmisiä, joille minusta on tullut vakiokalustoa. Heille minulla on nimi. Se tuntuu tärkeältä.

Lähikaupassa henkilökunta, joka ei puhu ranskaa, tuo minulle kuuden vesipullon pakkauksen aikani seisoskeltuani ja avainsanoja esiteltyäni. He tietävät tavalliset ostokseni. Leipämyyjä, joka myöskään ei puhu ranskaa, kömpii katoksestaan kahden leivän kanssa kun minä vielä pysäköin pyörääni.

Kotikorttelimme palmumajassa, jossa myydään keittiövälineitä, kenkiä ja puhelinkortteja, minusta on tullut vakioasiakas (olen ostanut jotakin kaikista tuoteryhmistä). Kun eilen kävelin sen ohi, paikalle oli kerääntynyt naapurustoa keskustelemaan; tervehtiessäni kajahti ilmoille moniääninen ”Bonsoir, Laura!” Ajattelin, että olen tosiaan kotikulmilla.

Kaikista tärkeintä on kuitenkin tämä: Pihapiirin piikatytöt D ja A kutsuivat meidät joulupäivänä kuoronsa konserttiin katoliseen kirkkoon. Tunsin jotakin äidillistä kun katsoin heitä laulamassa ja tanssimassa, vähän ujoina mutta silti taitavina. Liikutuin. Me olimme ainoat, jotka olivat tulleet heitä varten; heidän vanhempansa ovat kaukana, eikä pihan madameakaan näkynyt. Pieni A, noin 12-vuotias ja yleensä kovin arka, hymyili ja vilkutti kun näki minut. Minä kuvasin kuin suomalaisissa joulujuhlissa, yritin vangita tytöt kuvaan kirkon hämärässä. Ajattelin, että näitä varovaisia tyttöjä, jotka iltaisin tekevät läksyjä ja harjoittelevat tanssia kännykän säestyksellä, minun tulee ikävä.

Alle kahden viikon päästä aikamme täällä on täysi.

hautajaiset

G hymyilee ja halaa. Joskus hän selittää asioita otsa rypyssä. Aluksi en ymmärtänyt hänen ranskaansa. En muista sitä enää.

Kun kerran istuimme suomalaisten kanssa illallisella ja isäntä kehotti hakemaan ruokaa, ”naiset ensin”, G kuiskasi minulle: ” Juuri tästä minä pidän suomalaisissa. Afrikassa miehet ovat aina ensimmäisiä.”

Viikonloppuna G kutsui meidät hautajaisiin. Vainaja oli hänen setänsä, tai ehkä eno. Hautajaisissa soitettiin ja tanssittiin riehakkaasti, seinillä oli julisteita joissa oli miehen kuva, tittelit ja elinvuodet merkittyinä.

Muuten minä en muista hautajaisista paljonkaan, sillä pyörryin. M juotti minulle kokista ja vissyä vuorotellen, kantoi kun en päässyt liikkeelle.

Mutta muistan sen, sen muistan ikuisesti, että kaikki paikalliset ystävämme hyörivät ympärilläni, auttoivat minkä ehtivät. G löyhytti kasvojani viuhkalla, jossa luki Togo. Naiset kantoivat juotavaa, tarjosivat syötävää. Miehet tulivat M:n avuksi kantamaan, kun jalkani pettivät, B irrotti sandaalit jalastani kun kävin autoon makuulle. Lepäsin siellä, he kävivät katsomassa, kysyivät ça va, ja G pahoitteli kuumuutta, niin kuin se olisi ollut hänen syynsä. En ole ikinä, ikinä kokenut mitään vastaavaa. Sellaista huolenpitoa.

Illalla kun palasimme minulla oli kova kuume. Seuraavat päivät he soittelivat, G ja B ja K ja F, kaikki kysyäkseen, että miten minä voin. En muista milloin Suomessa olisin soittanut jollekin vain vointia kysyäkseni.

Tietenkin oli myös selvää että paikalliset ystävämme hoitivat minut malariatestiin seuraavana päivänä, vaikka se oli sunnuntai, ja että lääkäri toi reseptin 20 kilometrin päästä vielä samana iltana (se ei ollut malaria). Ja tietenkin M sai heti kyydin apteekkiin.

Olen ällistynyt. Ja aika hyvin parantunutkin.

G sanoi myöhemmin, että hautajaisissa kaikki seurasivat meitä. Että Afrikassa ei koskaan olisi mahdollista, että mies hoitaisi vaimoaan noin. Hän panisi naiset töihin... Suomalaiset sanoivat, että olin näyttänyt hetken vainajalta itsekin, ja ajattelin että se kai sopii suomalaiseen hautajaistunnelmaan. Vähän vakavuutta tähän ilotteluun ja tanssimiseen.

hupi

On joulukuun ensimmäinen päivä, se tuntuu epätodelliselta sillä missään ei ole tingelitongelia eikä lahjamainoksia. En haluaisi myöntää tätä, mutta kaipaan niitä vähän. Tai ainakin sitä hartautta, mikä liittyy näkyväksi tehtyyn odottamiseen, ovella odottavaan muutokseen.

Täällä mikään ei muutu sillä tavoin kuin Suomessa, jossa muuttuu sää, ja sen mukana sesongit, ja niiden mukana kaikki. Joskus syödään tomaattia ja toisena aikana punajuurta. Yhtenä hetkenä uidaan ja toisena pulkkaillaan. Vaatteet ovat yhdet kesällä ja toiset talvella. Täällä lapset eivät koskaan laita jalkaansa sandaaleja kummempaa eikä kukaan ole kuullut laiturin nostamisesta.

Meidän pihassa madame valmistaa jäitä ja hibiskusmehua päivästä, viikosta, kuukaudesta ja ymmärtääkseni vuodestakin toiseen. Manööverit ovat joka päivä samat. Jäitä varten lasketaan pihan hanasta vettä suureen sinkkivatiin, sitten istutaan betoniterassille vähän varjoon läpinäkyvien pussien kanssa. Pussit täytetään ja solmitaan sitten nopealla, pyöräyttävällä liikkeellä kiinni. Joka ilta terassilla on suuri vadillinen vesipusseja, pakastamista odottavia. Iltaisin, pimeän tultua, madame laittaa ruokaa pienessä hiilikeittimessä, makaa palmumatolla särisevän television edessä tai uima-altaan reunalla seuraamassa, kun piikatytöt tekevät loputtomia läksyjään.

Ja joka päivä on kuuma, toisina vielä kuumempi, mutta mittareita ei täällä tarvita. Mikään ei muutu niin, että vaatteita pitäisi ruveta vaihtamaan. Aurinko nousee aina vähän ennen seitsemää, laskee joka ainoa päivä tasan 12 tunnin kuluttua. Tuskinpa täällä kukaan tulee toivoneeksi, että voi, nousisipa aurinko tänään vähän myöhemmin tai laskisipa aikaisemmin, ihan vain muutoksen tähden.

Koska minä olen kesän ja talven, työn ja levon radikaaliin eroon tottunut, tässä kulttuurissa ihmisten oleminen vaikuttaa jotenkin yksitoikkoiselta, sumuiselta. Mikä on paikallisille lepoa? Miten he huvittelevat, rentoutuvat, viihdyttävät itseään?

Niin: minähän olen itse kasvanut kulttuurissa, jossa omassa elämässä viihtyminen on varsin keskeistä. Koti-Suomessa saatan – koska se on helposti mahdollista – vain itseäni viihdyttääkseni lukea kirjaa, katsoa elokuvan, seilata blogeissa, kokata erityishyvää ruokaa, tehdä kasvonaamion. Saatan keittää teetä ja siemailla sitä kynttilän valossa, vaihtaa järjestystä tai verhoja vähintään. Saatan lähteä kirjastoon, lorvia siellä lukemassa sisustuslehtiä arvostellakseni niitä mielessäni. Ehkä menen kahville, tapaan ystävän, juttelemme. Neulon ja väkertelen. Ja kaiken tämän teen vain omaksi huvikseni, jotta elämäni olisi jotenkin miellyttävää, itseni näköistä. Jotta rentoutuisin tehtyäni työtä, välttäisin stressin ja kaikkialla vaanivan masennuksen.

Siispä jouluunkin kaipaisin sitä erottautumista, rajan piirtämistä arjen ja pyhän välille. Tunnetta siitä, että jokin on muuttumassa. Dynaamisuutta, sitä meidän kulttuurimme vastenmielistä perusvaatimusta, joka tästä kulttuurista vaikuttaa puuttuvan kokonaan. Ja samalla olen kateellinen heille, heidän huomaamattomille huveilleen ja päivästä toiseen samanlaisena soljuvalle elämälleen. Ei tarvitse valita, että menisikö tänään joogaan vai jumppaan, eikä sitten ruoskia itseään saamattomuudesta, kun ei väsymykseltään saa kuitenkaan lähdettyä kumpaankaan.