Kun muutin yhteiseen kotiin miehen kanssa, havaitsin varsin pian, että hänen siivousrutiininsa oli erilainen. Sitä ei ollut. Huomasin äkkiä kokevani velvollisuudekseni kytätä, mihin mies kattilankannet laittaa (olin kehittänyt niille kaappiin oman paikan) ja palauttaako hän juomalasinsa olohuoneesta keittiöön.
Nopeasti tuli sellainen tunne, että tämä ei ole kenestäkään kivaa. Päätin kokeilla, haluanko todella tehdä kuten lapsuudenkodissa ja siivota joka ainoa perjantai. Mitä tapahtuisi, jos siivoaisin silloin kun huvittaa ja antaisin miehen toimia samoin?
Tapahtui tämä: Meillä on perussotkuista. Kumpikaan meistä ei stressaa siivoamisesta. Emme koskaan riitele asiasta. Meillä järjestellään kyllä mutta siivotaan aika harvoin ja silloinkin huonosti. Olen todennut, että teen mieluummin muita asioita: suorastaan viehätyn kaoottisesta keittiönpöydästä, jonka kulmalla mahtuu juuri ja juuri taikomaan aivan älyttömän hyvän salaatin. Siinä on suloinen ristiriita.
Tänään ottaisin kaikesta huolimatta mielelläni vierailulle sen tarmokkaan nuoren henkilön, joka tunnollisesti imuroi pattereiden takaa ja pyyhki kaiuttimien päältä koska oli niin oppinut. Näille toimille olisi kohtuullisen suuri tarve, ja minä en jaksa. Haluaisin sen sijaan järjestellä lankoja outoihin väriryhmiin.
Tällainen minusta on tullut.
4 kommenttia:
Ilahduin isosti ideasta. Ihania.
Siivous. Plaah.
Oikein!
Stressi ei ole kyllä hyvästä. Ja opitut tavat, kyllä sitä pitää ainakin kokeilla, olisko toisin parempi.
Viivi ja MariaB: :) Siivosin kuitenkin vähän, tuli puuska ja kivempi olo sitten.
inkeroinen: kummallisesti sitä jää kiinni opittuun, hyvin usein huomaamattaan. Usein pitää oikein tosi tietoisesti yrittää etsiä uusia reittejä tehdä asioita, että muistaisi olla toistamatta kaavoja. Ja sitten tarpeeksi kokeiltuaan huomaa monesti palaavansa vähän taakse päin, että oli siinä opitussa kuitenkin jotain hyvääkin... Kiva kun kävit täällä!
Lähetä kommentti