”Tällainen oli siis Afrikka, tämä kuuma ja meluisa kaupunki, keltainen taivas jossa valo tykytti kuin salainen pulssi.”
Näin sanotaan J.M.G. Le Clézion sinänsä hienossa romaanissa Kaupunki nimeltä Onitsha. Tunnistin siitä ukkosmyrskyjen tunnelman, luin innolla vetäytyvät hiekkarannat, vaahtoutuvat vedet ja henkäyksettömät iltapäivät. Silti tiesin koko ajan että minä en voisi kirjoittaa näin. En nyt ainakaan. En näe värejä täällä kirkkaampina kuin muualla, en ihmisiä raa’an ja kiehtovan ruumiillisina, kuten hän: ”Mustat miehet roikkuivat kannella ja palkeissa kuin jättiläiseläimen kimpussa ---”
Katsoimme eräänä iltana elokuvan Uskollinen puutarhuri, joka sijoittuu suurelta osin Keniaan (kiitos äiti!). Olen nähnyt sen ennenkin. Nyt vasta kiinnitin huomiota siihen, että kaikki Kenia-kohtaukset ovat ylivärisiä, kummallisen kirkkaita. Ihmisten ihot kiiltävät, printtikankaat hehkuvat, maa on punaista tomua.
Täälläkin maa on punainen, mutta se hehkuu harvoin, lähinnä upeassa iltavalossa. Illan valo Suomessa (silloin kun sitä on) tekee minusta saman. Tavallinen päivävalo täällä tasainen ja kova, minusta lattea, yksitoikkoinen. Täällä ei näytä päivisin yhtään Uskolliselta puutarhurilta eikä Kaupunki nimeltä Onitshaltakaan. (Ei tämä toki ole sama maakaan, se on muistettava!)
Tunnustan, että toisina päivinä näen vain paljon harmaata harkkoa, korkeita muureja, roskaisia tienvarsia ja niiden takana loputtoman hiekkarannan, joka on yksinäisten sandaalien hautausmaa ja haisee pilaantuneelta kalalta. Luettuani länsimaalaisten Afrikka-kuvauksia ihmettelen, olenko todella ainoa. En usko niin, mutta:
Huomaan, että minunkin tekee mieli säädellä kuvieni värikylläisyyttä enemmän kuin on tarpeen. Sopiakseni joukkoon. Vastatakseni odotuksiin. Jotta näyttäisi enemmän Afrikalta! Siinä säädellessäni keksin kauniita ajatuksia: maa on punainen niin kuin siihen olisi sekoitettu verta, rantahiekka maustepussista kaadettua. Ne sopisivat kirjaan.
4 kommenttia:
Sitten kun palaat hanki käsiisi Vivi-Ann Sjögrenin Kasvokkain-kirja. Hän on siinä kirjassa Beninissä ja jotenkin luen rivien välistä ainakin samoja tunnelmia siitä, mistä nyt kirjoitat täällä.
Tätä oli niin kiinnostavaa lukea. Tuollainen voimakasvärinen kuva helposti Afrikasta tulee, aivan kuin sen pitäisi olla niin.
Meillä on ehkä paljonkin sellaisia mielikuvia Afrikasta, joita voisi vähän ravistella. Tuttavani on kotoisin Gambiasta, hän sanoi kerran, että häntä kiukuttaa välillä Afrikan luontodokumenttien valta tv:ssä. Häntä kiukutti se, että miksi ei ole kaupunkidokumentteja yhtä paljon. Miksi aina on vain kirahvit ja leijonat ja muut villieläimet.
Jonna, luin tuon kirjan ennen lähtöä, mutta pitäisi ehkä lukea nyt uudestaan. Voisi näyttää erilaiselta. Mulle jäi ekalta kerralta mieleen vahva kuvaus jalkahaava-malaria-houreesta... Sellaisia ei ole toistaiseksi (onneksi) koettu.
himalainen, musta tuntuu, että voimakasvärisyys – ja myös esim. hitaus ja iloisuus – ovat niin vahvoja mielikuvia, että on suorastaan syntistä olla niistä eri mieltä. Tuntuu, että länsimaalaisten Afrikkaan tulevien kuuluu heti rakastaa tätä mannerta, just esimerkiksi noiden edellämainittujen seikkojen tähden. Minä en kahden kuukauden jälkeen ole vielä rakastunutkaan, voi voi!
Minun Afrikka rakentuu juuri niistä luontodokumenttien antamista mielikuvista. Leijonat ja norsut. Tai sitten muutamat kaupunkikuvaukset joita olen saanut lukea ja joskus kirjoittaakin kuulemastani. Siinä oli korkeita aitoja, palvelijoita.
Mutta lapsuudesta muistan ne tv:stä tulleet kuvat pallomahaisista pienistä ihmisistä joilla pörräsi tuhat kärpästä silmissä.
Nykyään mietityttää ne äärettömät määrät aids-orpoja. Ja sitä miksi tuossa maanosassa on niin paljon sisällissotia. Onko eurooppalaiset, valkoiset tuoneet ne mukanaan?
Lähetä kommentti