muoto

Kaunein muoto on minusta täyteläinen, suuri pylly. Se jaksaa kiehtoa minua.

Olen itse aina ollut sellainen, jota laihaksi sanotaan, mutta pylly ja reidet eivät koskaan ole olleet ruipeloita kohtiani. Joskus 12-vuotiaana muistan olleeni vähän huolissani siitä, että takamus ja reidet levisivät vessanpöntölle istuessa epäesteettisesti, mutta sen jälkeen en ole asiasta huolehtinut. Olen ruvennut ylpeästi perseväksi.

Jos saisin valita itselleni toisen ulkonäön, valitsisin komean afrikkalaisen naisen habituksen. Tiedättekö sellaisen, jossa takapuoli ja rinnat eivät pyytele anteeksi olemassaoloaan? Ihastuin Pariisissa naapurustossamme asuneisiin tummiin rouviin, jotka itsepalvelupesulassa komensivat kovaan ääneen lapsiaan, puhuivat ranskaa säksättävällä nuotilla ja kulkivat ympäri vuoden sandaaleissa, värikkäisiin kankaisiin kääriytyneinä. Suuret kuviot myötäilivät heidän mahtavia muotojaan ja lantio liikehti puolelta toiselle kuin ankalla, kun he kävelivät pyykkisäkkejään raahaten kohti kotia. Sellainen runsaus ja anteeksipyytelemättömyys on minusta järjettömän kaunista!

Tänään olen miettinyt Afrikkaa.


(Kuva: Tuula Heinilä, täältä)

turha / välttämätön

*kaksi kohtuullisen ruma Ikean pöytää yhden kivan ja itse kunnostetun lisäksi
*lukuisia koreja ja laatikoita, jotka eivät säilytä vaan niitä pitää säilyttää
*seinällinen kirjoja, joista suurta osaa ei lueta uudestaan
*Ikean hylly, joka on liian leveä 50-lukulaiseen kerrostaloasuntoon
*kamalista kamalin kolmikerroksinen metallikorisysteemi, jonka olen hätäpäissäni hankkinut vessaan vannottuani ensin, että sellaista meille ei tule koskaan
*kolme lipastoa, joista yksi roskiksesta löydetty ja kiva, toinen varhaisteini-iässä valittu vähän ällö antiikkihenkinen, kolmas Ikean tilava mutta jo vähän hajonnut
*Ei-enää-kovin-mukava sininen sohva, joka hankittiin huuto.netistä puoli-ilmaiseksi sillä ajatuksella, että sen voi päällystää. Ei päällystetty.
*lukuisia tuoleja ja palleja: Kaksi kivaa, itse kunnostettua pinnatuolia roskiksesta. Neljä käypäistä itse maalattua Ikean tuolia. Kolme kamalaa Ikean pallia. Yksi söpö mutta hiukan epämukava pikkutuoli Kierrätyskeskuksesta. Lainaan unohtunut satulatuoli. Ja kaksi parveketuolia, nojatuoli ja...
*parhaat päivänsä nähnyt ja muotoilultaan kömpelö vanhempien vanha yöpöytä
*pieni divaani, vähäkäyttöinen mutta soma
*kankaita, lankoja, pakkausmateriaaliksi säästettyjä lehtiä, narunpätkiä ja sen sellaista, joiden tarpeellisuudesta voi olla montaa mieltä
*astioita ehkä kuusihenkisen perheen tarpeisiin
*keittiökoneita tyyppiä vohvelirauta ja raclettepannu, joista on iloa noin kerran vuodessa
*lamppuja, joita kukaan ei rakasta
*ruukkuja niin paljon, että voisi luoda pienen italialaisen puutarhan, jos olisi puutarha eikä vain pientä parveketta
*mattoja, joita ei pidetä lattiassa (likaisia/rumia/kyllästyttäviä...)
*mikro, käyttämättömänä kellarissa
*pyyhkeitä ja lakanoita paljon suuremman perheen tarpeisiin, kellarissa
*hylätty televisio, kellarissa
*komerollinen muuta tavaraa, jota en halua ajatella – kellarissa

Mitä kauemmin istun miettimässä tätä asiaa, sitä enemmän listalle sopivaa tavaraa muistan. Asia kammottaa minua. Miten turha määritellään, tai välttämätön? Voisiko periaate olla sellainen, että luovun kaikesta, mitä en osaa kuvitella ikävöiväni? Jo se olisi paljon.

ensimmäinen

jäätelökioskin jäätelö tänään. Pallo suklaata oikeassa vohvelissa. Paistoi aurinko, pyörä horjui toisen käden alla, jäätelöpallo oli vähän liian tasaisen ruskea, meri välkkyi vieressä.

Vastaan tuli tuttu, jolla oli koira. Päivittelimme lentokoneita, jotka eivät tuo siskoa kotiin toiselta mantereelta.

Tungin vohvelinpään takin taskuun, siellä se on vieläkin. Muistona.

uudistus

Leikin tänään Innoa vuokra-asunnossa: uudistus ilman rahaa. Ei yhtään uutta asiaa, mutta:

-sänky toisin päin, jotta loppuisi veto niskaan ja nenään
-isäni koulussa tekemä hylly parvekkeelta parempaan käyttöön (ihastelen sitä, miten se sopii mittasuhteiltaan 50-luvun asuntoon – toisin on nykyajan kalusteiden kanssa!)
-miehen mummon Karjalasta evakoitunut päiväpeite stailattuna seinälle
-isot matot pois, keväällä kelpaa ilmankin!
-paljon imuria ja vaatteiden viikkausta (into, joka vaikuttaa ilmaantuvan täsmälleen kerran kuussa)
-puhtaalta tuoksuvat lakanat

Vanhatkin jutut alkoivat näyttää ihan uusilta. Tulin iloiseksi!

(Meinasin ostaa eilen sisustuslehden viikonlopun ratoksi. Jätin kauppaan – liikaa valkoisia koteja, joista tulen vain tylsämieliseksi. Päätin panostaa blogeihin. Uudet hyvät löydöt saa antaa ilmi!)

viikonloppu

Kun yksi viikonloppu on jäänyt vähän välistä niin uusi ja vapaa sellainen tuntuu ihan juhlalta. Siksikin ehkä että olen tehnyt liikaa viime ajat.
Viikonloppuna:
maataan x-asennossa
neulotaan peittoa eräälle pienelle henkilölle
käydään ehkä täällä
levitellään kankaita
syödään hilloleipiä
jatketaan yhtä keskeneräistä harmaata
kävellään hitaasti

tai sitten ei tehdä mitään edellisistä. Saatetaan kuitenkin kuunnella robottiäänellä puhuttua englantia ja leikkiä olevamme scifi-leffassa.

Iloista viikonloppua!

valo

Kello 18.52 se on ihan tasainen, ei varjoja mihinkään suuntaan. Ihan kirkasta vielä mutta ei korostusvärejä, ei harmaata verhoa. Punainen auto on punainen ja talon seinä sellainen oudon harmaanruskea, jollaiseksi uskon sen suunnitellun. Varovainen raidoitus sinistä ja punervaa taivaalla ja kirkkaita valkoisia pisteitä niitä maustamassa.

Väittävät sen värjäytyvän islantilaisella tuhkalla vielä illalla. Näkyisipä se pilkkuina ja outoina ilmiöinä, valotuhkana. Tykkäisin!

Bloggaaminen

Graduni päälähteenä oli teos nimeltä Living to Tell about It. Viime vuosina tuo nimi on alkanut näyttäytyä ihan uudessa valossa, kiitos blogien ja Facebookin. Mietin aika usein sitä, kuinka kovasti luomme nykyään omaa imagoamme kirjoittamalla näitä julkisia muistiinpanovihkoja ja päivittämällä erilaisten palvelujen statuksia. "Laura katsoo vihreää taulua" luo aika toisenlaista kuvaa kuin "Laura tuli koulutuksesta väsyneenä mutta laittoi kuitenkin hyvän ruoan ja ryhtyi töihin illaksi."

Kirjoitin kymmenisen vuotta sitten kolumnia erääseen paikallislehteen. Se oli lyhyt pätkä ja ilmestyi kerran kuussa. Eräänä päivänä minulle kirjoitti sähköpostia nuorukainen, johon kolumnisti-identiteettini oli tehnyt suuren vaikutuksen. Hän ilmoitti olevansa sieluntoverini.

En innostunut. Paljastui kuitenkin aika vaikeaksi tehtäväksi vakuuttaa innokkaalle ihailijalle, että ihan oikeassa elämässä taidan olla jotain varsin toista kuin mitä noista lyhyistä kirjoituksista ilmenee. Että minua ei mitenkään voi kiteyttää noihin muutamiin teksteihin. Että oikeasti elämäni on muualla.

Eipä hän uskonut tietenkään. Alkoi vannoa yhtä ja toista. Lopetin vastaamasta. Muistan ihmetelleeni, mistä hän oli saanut sähköpostiosoitteeni; nykyään se ei olisi temppu eikä mikään, kenellekään.

Silti taas kirjoitan. Tämä blogi on kaikista julkisista kirjoituksistani varmasti lähimpänä minua. Aloin kirjoittaa Sanakirjaani, kun kyllästyin valitsemaan blogiini joillakin muista blogeista kopioimillani kriteereillä "kaunista" ja "kiinnostavaa". (Kuten puolikkaita astioita. Kukahan keksi, että niitä on kiva kuvata?) Täällä saan mellastaa vähän enemmän itseni näköisesti.

Kuitenkaan tämä ei ole minä, eikä minun päiväkirjanikaan. Valitsen, sensuroin, pyyhin paljon pois. Jätän julki valittuja paloja. Miksi?

Piilomajassa on käyty mielenkiintoista keskustelua bloggaamisen vaikutuksista elämään, mieltymyksiin ja taulujen paikkoihin.  Kannattaa käydä katsomassa! Alkujaan minunkin piti vain linkittää sinne...