Ukkonen

Kun kirjoitan tätä, ukkonen lähestyy. Se on murinaa, ensin hiljaista kaukana, sitten yhä kovenevaa, pitenevää ja selvästi lähempänä. Ilma on harmaa ja roikkuu, laiskoja sadepisaroita lämähtelee betoniin. Kukot kiekuvat kahden puolen taloa. Sähköt ovat poissa ja päällä taas.

Yleensä ukkonen alkaa auringon laskiessa. Meren yllä alkaa välkkyä päivällisen aikana. Siitä tietää, että yöstä tulee levoton. Monesti sähkötkin ovat jo siinä vaiheessa poikki, etsiydymme kotiin taskulampun valossa, kotona sytytämme kiinalaisen kynttilän.

Kun käymme nukkumaan, taloa kiertää tuo murina; sitten, jossain vaiheessa pilkkopimeällä, se tulee päälle, ukkonen, ja silloin pamahtaa kovaa. Taivas ratkeaa suoraan yläpuolellamme, jokin jumala räjähtää raivoon. Ikkunoiden takana jatkuva salamanvälke kuin sadattelu. Luukkuja ei saa kiinni ja säppiin, olemme mahtavan raivon armoilla, vain parin hyttysverkon takana. Jännitän vartaloni ja valvon.

Aamulla aurinko nousee kuin ei mitään olisi tapahtunut. Linnut laulavat ja taivas on kirkkaassa sinessä. Kylässä ei ole lehtiä jotka kertoisivat tuhoista; joku juoru saattaa kulkea valkoisiinkin korviin. Täällä tiedetään, että ukkonen iskee vain sellaisiin, joilla on pahoja aikomuksia. (Luin Elokuun ja huomasin, että F. E. Sillanpää oli eri mieltä.)

Mutta tänään, tänään se alkoi aamulla vasta, sen kunniaksi että lapset aloittavat syyslukukauden. Kymmenen minuuttia on kulunut ja murina on kaikonnut, linnunlaulu lisääntynyt, sade lakannut. Se näytti voimansa vain – ja tietäen, että kaikilla ei täällä ole sateenvarjoa, päätti päästää lapset kouluun. Sellainen se on täällä, Ukkonen, erisnimi.