hupi

On joulukuun ensimmäinen päivä, se tuntuu epätodelliselta sillä missään ei ole tingelitongelia eikä lahjamainoksia. En haluaisi myöntää tätä, mutta kaipaan niitä vähän. Tai ainakin sitä hartautta, mikä liittyy näkyväksi tehtyyn odottamiseen, ovella odottavaan muutokseen.

Täällä mikään ei muutu sillä tavoin kuin Suomessa, jossa muuttuu sää, ja sen mukana sesongit, ja niiden mukana kaikki. Joskus syödään tomaattia ja toisena aikana punajuurta. Yhtenä hetkenä uidaan ja toisena pulkkaillaan. Vaatteet ovat yhdet kesällä ja toiset talvella. Täällä lapset eivät koskaan laita jalkaansa sandaaleja kummempaa eikä kukaan ole kuullut laiturin nostamisesta.

Meidän pihassa madame valmistaa jäitä ja hibiskusmehua päivästä, viikosta, kuukaudesta ja ymmärtääkseni vuodestakin toiseen. Manööverit ovat joka päivä samat. Jäitä varten lasketaan pihan hanasta vettä suureen sinkkivatiin, sitten istutaan betoniterassille vähän varjoon läpinäkyvien pussien kanssa. Pussit täytetään ja solmitaan sitten nopealla, pyöräyttävällä liikkeellä kiinni. Joka ilta terassilla on suuri vadillinen vesipusseja, pakastamista odottavia. Iltaisin, pimeän tultua, madame laittaa ruokaa pienessä hiilikeittimessä, makaa palmumatolla särisevän television edessä tai uima-altaan reunalla seuraamassa, kun piikatytöt tekevät loputtomia läksyjään.

Ja joka päivä on kuuma, toisina vielä kuumempi, mutta mittareita ei täällä tarvita. Mikään ei muutu niin, että vaatteita pitäisi ruveta vaihtamaan. Aurinko nousee aina vähän ennen seitsemää, laskee joka ainoa päivä tasan 12 tunnin kuluttua. Tuskinpa täällä kukaan tulee toivoneeksi, että voi, nousisipa aurinko tänään vähän myöhemmin tai laskisipa aikaisemmin, ihan vain muutoksen tähden.

Koska minä olen kesän ja talven, työn ja levon radikaaliin eroon tottunut, tässä kulttuurissa ihmisten oleminen vaikuttaa jotenkin yksitoikkoiselta, sumuiselta. Mikä on paikallisille lepoa? Miten he huvittelevat, rentoutuvat, viihdyttävät itseään?

Niin: minähän olen itse kasvanut kulttuurissa, jossa omassa elämässä viihtyminen on varsin keskeistä. Koti-Suomessa saatan – koska se on helposti mahdollista – vain itseäni viihdyttääkseni lukea kirjaa, katsoa elokuvan, seilata blogeissa, kokata erityishyvää ruokaa, tehdä kasvonaamion. Saatan keittää teetä ja siemailla sitä kynttilän valossa, vaihtaa järjestystä tai verhoja vähintään. Saatan lähteä kirjastoon, lorvia siellä lukemassa sisustuslehtiä arvostellakseni niitä mielessäni. Ehkä menen kahville, tapaan ystävän, juttelemme. Neulon ja väkertelen. Ja kaiken tämän teen vain omaksi huvikseni, jotta elämäni olisi jotenkin miellyttävää, itseni näköistä. Jotta rentoutuisin tehtyäni työtä, välttäisin stressin ja kaikkialla vaanivan masennuksen.

Siispä jouluunkin kaipaisin sitä erottautumista, rajan piirtämistä arjen ja pyhän välille. Tunnetta siitä, että jokin on muuttumassa. Dynaamisuutta, sitä meidän kulttuurimme vastenmielistä perusvaatimusta, joka tästä kulttuurista vaikuttaa puuttuvan kokonaan. Ja samalla olen kateellinen heille, heidän huomaamattomille huveilleen ja päivästä toiseen samanlaisena soljuvalle elämälleen. Ei tarvitse valita, että menisikö tänään joogaan vai jumppaan, eikä sitten ruoskia itseään saamattomuudesta, kun ei väsymykseltään saa kuitenkaan lähdettyä kumpaankaan.