Ei minun sydämeni sykähtele kun kiekko menee maaliin, ei vaikka sen veivaisi suomalainen. Onnistumisesta iloitsen, tietenkin, siitä että nuoret miehet pärjäävät työssään. Mutta en kosketu niin kuin näen toisten koskettuvan.
Katsoin kyllä sen viimeisen. Pidätin hengitystäkin tiukan paikan tullen. Kuuntelin kun Mertaranta touhotti, että tätä me suomalaiset olemme 16 vuotta odottaneet. "Me suomalaiset" -ilmaisun kohdalla tunsin syvää vierautta.
Pelin loppu, huippukohta, näyttäytyy minulle liikuttavana kohtauksena jostakin humoristisesta näytelmästä, vaikka tätä ei kai saisi kansallisen urheilujuhlan aikaan tunnustaa. Märkiä miehiä olkatoppauksissa, tuopinkiilto silmissään, sen ainoan kerran vuodessa kun he yrittävät halata toisia miehiä. Se näyttää väkivaltaiselta, puolinaiselta – tai sitten ahneelta ja himokkaalta, kokemattoman innokkaalta. Tässä meillä on tosimiehiä.
Katson loppuun asti, melkein, ja menen nukkumaan. Sänkyyn kuulen tieltä kantautuvat autojen tööttäykset, on kansanjuhlan alku. Iloitsen heidän puolestaan jotka siellä ovat – ketkähän kaikki minunkin tutuistani – mutta en millään, millään, näe itseäni turuilla ja toreilla, nostamassa lasia ja huokaamassa: "Kiitos leijonat". Mistä minä niitä kiittelisin. En oikein tiedä, mistä muutkaan. Mutta sen näen, että muut kiittelevät syystä, sydämestään.
Seuraavana päivänä testosteronia tiukkuvat sankarit ovat suuren päivälehden etusivulla, sisäsivuilla, koko aukeaman kuvissa ja sentimentaalisissa mainosteksteissä. Silloin minä toivoisin olevani jossakin muualla. Monenlaisten sankareiden maassa.
(Tällä sanalla on toinenkin merkitys.)
6 kommenttia:
Et arvaa kuinka iloitsin siitä, että olen Pariisissa, kun toinen kaksostytöistä tekstasi: "Voi ei, Suomi voitti lätkän MM:n" etc.
Lapsena vietin suuret osat talvista jääkiekkokaukalossa, mutta se ei ollut tätä jääkiekkoa, josta Suomi hullaantuu. Se oli lasten leikkiä, vaikka melko tosissaan pelailtiinkin.
Miesten jääkiekko on misogyyninen, epäesteettinen, väkivaltaa ihannoiva, kuvottava kulttuuri-ilmiö. Sen luonteeseen kuuluu silmitön väkivalta, vaikka se ei olekaan muka säännöissä sallittua. Kaukalopahoinpitelystä ei joudu siviilioikeuteen, vaikka hakkaisi toista mailalla.
Suomalaiseen jääkiekkomentaliteettiin kuuluvat myös nationalismin likaiset muodot. Ruotsalaisia kohtaan tunnettu alemmuudentunne purkautuu esiin suoranaisena vihana. Se on yksi rasismin muoto.
Jääkiekko pitäisi kieltää miehiltä vähintään sakkorangaistuksen uhalla.
Ugh.
Minäkin olen aika ulkona tästä voitonhuumasta...
Minulle aukeni jääkiekon kautta toisen lankoni huonot puolet. Oli alkoholillakin vähän osuutta asiaan, mutta ei se mikään selitys ole. Koska olimme minun kotonani, huomautin myös, etten pidä rasistisista kommenteista. Ne oli ihan oikeasti ilkeitä :(
Lisäksi minusta oli ikävää, että "sankarit" olivat julkisesti ihan känässä. Varsinaiset idolit.
OT, jos minä yritinkin tässä vähän tasoitella, niin sinä et. Hyvä! "Misogyyninen, epäesteettinen, väkivaltaa ihannoiva, kuvottava kulttuuri-ilmiö" – napakasti tiivistetty. Ihailin muotoiluasi pitkään.
Kannattaa tosiaan iloita väliaikaisasuinsijasta.
Pienen mökin emäntä, ehkä pienessä mökissä ja sen kirjastossa saa luvalla olla vähän ulalla?
Ilona, auts. Tuntuu, että näitä sankareita juhliessa alkoholilla suorastaan KUULUU olla osuutta asiaan. Onneksi en katsonut voitonjuhlia. Pakkosyötetyt fb-statukset ja lehtikuvat riittävät kertomaan enemmän kuin välittäisin tietää.
Olen ollut joskus vähän huolestunut, kun KUKAAN meidän perheen neljästä miehestä ei ole osoittanut suurta innostusta joukkuepeleihin. Että mitä miehiä ne oikein ovat! Mutta hienoa kun heille löytyy vertaisia vaimoja. Minä avasin tv:n sunnuntai-iltana, kun kadulta alkoi kuulua töötötystä - ja näin sen minkä halusin: ilmiön, miesten onnen ja voitonhuuman. Sitä on ihanaa ja liikuttavaa katsella.
Belle-mère
Belle-mèreni, niin, suomalaisten miestenhän suorastaan kuuluu olla jääkiekkofaneja. Pidän sitä omituisena. Muita joukkuepelejä fanittamalla asiaa voi yrittää korjata, mutta saattaa onnistua heikohkosti.
En ole itsekään koskaan ollut joukkuepeli-ihminen, multa puuttuu jokin sellaiseen vaadittava aivolohko. Ehkä jollakin tasolla haluaisin olla, kun toisten ilo tällaisissa asioissa aiheuttaa myös haikean ulkopuolisuuden tunteen. Toisaalta olen oppinut hellimään tätä ulkopuolisen asemaakin – en luopuisi siitä hevillä!
Lähetä kommentti