kuulua; olla osa (II)

 

Olen ulkopuolella.

Ei minun sydämeni sykähtele kun kiekko menee maaliin, ei vaikka sen veivaisi suomalainen. Onnistumisesta iloitsen, tietenkin, siitä että nuoret miehet pärjäävät työssään. Mutta en kosketu niin kuin näen toisten koskettuvan.

Katsoin kyllä sen viimeisen. Pidätin hengitystäkin tiukan paikan tullen. Kuuntelin kun Mertaranta touhotti, että tätä me suomalaiset olemme 16 vuotta odottaneet. "Me suomalaiset" -ilmaisun kohdalla tunsin syvää vierautta.

Pelin loppu, huippukohta, näyttäytyy minulle liikuttavana kohtauksena jostakin humoristisesta näytelmästä, vaikka tätä ei kai saisi kansallisen urheilujuhlan aikaan tunnustaa. Märkiä miehiä olkatoppauksissa, tuopinkiilto silmissään, sen ainoan kerran vuodessa kun he yrittävät halata toisia miehiä. Se näyttää väkivaltaiselta, puolinaiselta – tai sitten ahneelta ja himokkaalta, kokemattoman innokkaalta. Tässä meillä on tosimiehiä.

Katson loppuun asti, melkein, ja menen nukkumaan. Sänkyyn kuulen tieltä kantautuvat autojen tööttäykset, on kansanjuhlan alku. Iloitsen heidän puolestaan jotka siellä ovat – ketkähän kaikki minunkin tutuistani – mutta en millään, millään, näe itseäni turuilla ja toreilla, nostamassa lasia ja huokaamassa: "Kiitos leijonat". Mistä minä niitä kiittelisin. En oikein tiedä, mistä muutkaan. Mutta sen näen, että muut kiittelevät syystä, sydämestään.

Seuraavana päivänä testosteronia tiukkuvat sankarit ovat suuren päivälehden etusivulla, sisäsivuilla, koko aukeaman kuvissa ja sentimentaalisissa mainosteksteissä. Silloin minä toivoisin olevani jossakin muualla. Monenlaisten sankareiden maassa.

(Tällä sanalla on toinenkin merkitys.)

konditionaali

Ottaisin vaatimattoman elämän. Sellaisen jossa vietettäisi vapaita iltoja ja kiireettömiä aamuja, tehtäisi päivisin töitä ja oltaisi ihan tavallisia. Keitettäisi ja paistettaisi, leipää leivottaisi. Yrttejä laitettaisi ja tapetteja vaihdettaisi. Luettaisi kirjaa aamulla ja töiden jälkeen. Istuttaisi ja ihmeteltäisi, elokuvia katseltaisi kun huvittaisi.

Olisi rahaa niin että voisi maksaa laskut ja joskus ostaa itselleen jotakin. Olisi mielekkäät tekemiset molemmilla, ei mitkään elämän kestävät ihmeellisyydet, vaan ihan tavalliset työt. Sellaiset missä riittäisi, että on ihan fiksu, kohtuullisen mukava, melko taitava, varsin koulutettu. Ei tarvitsisi olla yli-ihminen, supersuorittaja, kaikkitaitava. Ei superlatiivi muutenkaan.

Sellaista mietin kun makasin tänään Seurasaaren kalliolla, auringonkiilassa, kirja kädessä. En ihmeellisempää. Paitsi sitä että ihmisillä oli liian vähän päällä. Sortseja ja avokkaita. Hullut!

unohtunut

Haluaisin olla aktiivinen lukija. Aktiivisempi. Olen ollut. En tiedä, vaikuttaako laiskistumiseeni se, että sekä aikaisemmat opintoni että nykyinen työni sisältävät pitkälti lukemista ja kirjoittamista. Se on kyllä onneton syy, varsinkin kun juuri oma kirjoittaminen kaipaisi inspiroivaa lukemista (ja, hmmm, alakin vaatisi sitä). Käyn kirjastossa monta kertaa viikossa, mutta monesti en osaa lainata mitään. Miksi?

En oikein osaa ottaa aikaa lukemiselle. Milloin ihmiset lukevat? Iltaisin, kyllä, mutta minulla on siihen vähän liian hyvät unenlahjat. Kaikkina muina työn ulkopuolisina aikoina epämääräinen nettipuuhastelu syö ajan (en nyt tarkoita blogien kirjoittamista tai lukemista, jotka ovat inspiroivaa toimintaa, vaan päivitysnapin toistuvaa rämppäämistä ja ankeaa jumittamista). Lisäksi olen aina ollut aika ronkeli lukija. Jos kertojaääni ei miellytä tai jokin tyylissä ärsyttää, en saa luettua. Ja pahus vie, ärsyynnyn aika helposti.

Yöpöydälläni on tällä hetkellä neljä kirjaa.
1) Mikko Rimmisen Nenäpäivä, joka jäi siskolta puoliväliin ja jonka hän ystävällisesti kantoi minulle. Pidän siitä, tavallaan. Mutta se vaatisi mielentilan, tilan, ei väsynyttä iltatarttumista. Se on ollut kesken jo hyvän tovin.
2) Hergén Vol 714 pour Sydney. M on lukenut Tinttejä lapsesta asti ja jatkaa yhä. Olen tätä ennen vain vilkuillut viereltä, lukenut pari puhekuplaa. En ole oikein osannut innostua sarjakuvista. Mutta onhan tämä aika hauska. Parasta on tiettyjen hahmojen herkullinen tankeroranska.
3) Carol Shieldsin Ellei. Käydessäni Sinisen linnan kirjastossa tajusin, että tässä on 1930-luvulla syntynyt pohjoisamerikkalainen naiskirjailija, johon en ole tutustunut (samasta ikäluokasta ainakin Margaret Atwood ja Joyce Carol Oates ovat uponneet mainiosti). Shields vaikuttaa vähintääkin melko lupaavalta. Olen ärsyyntynyt vain lukujen nimistä: "No niin", "Sen sijaan".
4) Jayne Anne Phillipsin Kiuru ja Termiitti tarttui mukaan eiliseltä kirjastoreissulta. Olin unohtanut sen olemassaolon, aikanaan odotin suomennosta kiihkeästi. Rakastin tämän kirjailijan Äidin aikaa, Suojeluskin sopi makuuni hyvin. Lukukokemusta häiritsi eilen voimakas väsymys (kerronnan tapa vaatii vähän aivotyötä), mutta ehkä pirteämpiäkin hetkiä tulee.

Beninissä sentään luin varsin paljon, kun aikaa oli. Se oli ihastuttavaa, inspiroivaa, parasta. Tiedänpähän, mihin kannattaa pyrkiä.

epäselvä

Toivoisin tarkennuksia viidenteen käskyyn. Niissä pitäisi yksityiskohtaisesti selvittää, missä tapauksissa tappaminen sitten kuitenkin on sallittua, jopa toivottavaa. Toivoisin tarkennuspakettiin myös erityistä virkettä siitä, missä tapauksissa on ok katsoa tappamista videolta. Olen nimittäin vähän hämilläni.