oppii

Ompelu, tuota, ompelu ei ole helppoa.

Otetaan vaikka joogamattopussi. Tai siis tarkkaan ottaen pilatesmattopussi, jonka lupasin tehdä lahjaksi. Ihan helppohan sellainen on. Putkilo, joka kiristetään päistä. Vuori nyt sentään tarvitaan, että ei näyttäisi ihan lörppäseltä. Kuka vaanhan sellaisen tekee, ja pari tuntia siihen menee korkeintaan.

Yritys 1: Päätän tehdä kerrankin niin ammattimaisesti, että ihan oikeasti leikkaan palat oikean kokoisiksi. Ompelussa kun olen ollut sellaista huomaavinani, että mitoilla on oikeasti suht paljon väliä, ja monesti on tullut pelokkaana leikattua ihan jättisuuria paloja. Toki muistan saumanvarat.

Leikkaan. Sekä varsinainen kangas että vuori ovat tietenkin sellaisia, joita ei voi repiä, ja joita joku (en voi ymmärtää kuka!) on joskus leikannut vähän miten sattuu. Tarkasti ährään paloja.

Pohdin, miten päin mikäkin kiinnitetään. Mihin tulee nauha. Siihen menee kauan. On nälkä.

Ompelen. Jälki ei ole täydellistä, mutta tyydyttävää sentään.

Mittaan. Pussi on ihan hyvä. Vain sentti puuttuu. Totean, että ylisuuret palat olisivat sittenkin olleet parempia kuin ylipienet. Että sitä olisi voinut ajatella. Että koon riittävyyden olisi peräti voinut priorisoida.

Onneksi veljellä on uusi tyttöystävä, jolla on hyviä ominaisuuksia:
1) kiva
2) pienempikokoisen joogamaton omistaja
3) vaikutti ihan aidosti edes vähän tykkäävän epäonnisesta pussistani

Tästä leppyneenä totesin, että voinhan tehdä uuden. Versio 2 on kai tunnetusti helpompi. Ja oli se! Vaihdoin kyllä kankaat revittäviin täyspuuvilloihin. Paljon mukavampaa. Viiniäkin oli. Ja vahingosta viisastuneena tein käsittääkseni viisi senttiä liian väljän pussin. Menköön.

Opetus: Mittaaminen on erityisen hyödyllistä, jos sen tekee tarkkaan joka kohdasta. Jos kankaan repii, mitoissa pitää olla vähän varaa. Leikkaus- ja ompelutaitoni riittävät tällä hetkellä lakanatyyppisen kankaan käsittelyyn.

Tekevä oppii.

odotuksia

Olen neulonut. Austermannin Silk Alpaca on ihana lanka, ostin sitä joskus Tallinnan Karnaluksista ja tein siitä jo itselleni villatakin. Nyt valmistui hyvin pieni villatakki. Lähipiirissä on kasvavia mahoja. Kohta niistä tulee ulos takittomia.

Jokin uusi odottaa minuakin mutta en tiedä vielä mikä. Se on onnellista ja huolestuttavaa silloin, kun arvelen maailman helposti nyrjähtävän sijoiltaan. Mietin, onko työ sitä vain mistä saa rahaa. En haluaisi ajatella niin.

Aika etenee, minä kirjoitan ja syön keittoa. Istun yläkerrassa, joka on suljettu jo. Lumi pyörii puista kohti maata.

kosketus

Sunnuntain ele oli kosketus. Kävin katsomassa Mia Halmeen hienon dokumentin Ikuisesti sinun DocPointissa. Se kertoo huostaanotetuista lapsista, todesti ja läheltä. Kosketusetäisyydeltä. Itkin ja ihailin!

Harmi, että dokumentteja on vaikea saada käsiinsä, ellei satu kerran vuodessa vietettäville festivaaleille.

Mia Halmeen haastattelun voi kuunnella täällä.

häiritsevä

Louise Bourgeois: Cumul 1. Kuva Artnetistä.

Stiina Saaristo: With You (Separation Picture II).
Kuva Stiina Saariston, Savon Sanomien kautta täältä.

Haluaisin häiritsevän teoksen. Sellaisen, jota ei melkein kestä katsoa. Kun näin Stiina Saariston töitä, piti pitkään miettiä mitä niissä en tahdo kestää. Teki mieli kääntää katse pois, ja sitten kuitenkin kurkkia, tirkistellä vähän. Hän kuvaa kuulemma itseään.

Louise Bourgeois sen sijaan herättelee joissakin töissään sellaisia assosiaatioketjuja, että alkaa punastuttaa. Ja silti tässäkin näkyvän työn nimi viittaa pilviin, Cumul 1.

Tämän tapaisista asioista hämmentyisin mieluusti olohuoneessani. Enkä panisi pahakseni, vaikka vieraanikin hämmentyisivät. Hyppelisivät ajatukset uusia polkuja, hetken edes.

polveileva

Kello on neljä, on sinistä. Beninissä kello on kolme, siellä istutaan akasiapuun alla, on tasainen valo, ei tietoakaan pimeästä vielä. Mikään ei ole muuttunut paitsi että me emme ole enää siellä.

Intuitioni sanoo että ei ole kukkien aika vielä, ne tulevat joka vuosi aiemmin, eihän ennen myyty tammikuussa tulppaaneja? Olen hipelöinyt niitä kaupassa kahtena päivänä, ne ovat tarjouksessa mutta kynttilöitä ja kukkia ei voi vielä sekoittaa. Ensin pitää nauttia elävästä tulesta, mutta – tämä on tärkeää – kynttilät on muistettava sytyttää joka päivä viimeistään tähän aikaan tai en halua ajatella seurauksia.

Minulla on aluspaita joka ulottuu melkein takapuolen yli, sellaisia ne naisille myytävät nykyään ovat, täydellisiä, mutta miehille myydään entisiä. Vanhanaikaisessa asustekaupassa rouva ehdotti M:lle naisten laamapaitaa, se oli pitkä ja siinä oli pitsikaulus. Minusta se oli ihastuttavan ennakkoluulotonta.

On pilkkujen ja polveilevien ajatusten päivä, olen suunnitellut intiaanipäähinettä ja neulonut pienistä keristä pieniä asioita.

yhdessä

Viimeisenä päivänä ihmiset tulivat yli veden ja jumalat perässä, jälkimmäiset eivät veneitä tarvinneet.

Voodoo on kätevä uskonto, sillä se toimii välittömästi. Kannattaa käyttää vähintäänkin katolisuuden rinnalla, meille sanottiin.

Paras pitää mielessä.

paluu

Kun kone laskeutuu, maisema on vain mustaa ja valkoista. Ajattelen, että sen täytyy näyttää pelottavalta niille, jotka tulevat sieltä mistä minä nyt. Kuollut kaupunki. Lakanoilla peitelty. Ihoni on kuivunut kiristäväksi kalvoksi.

Ensimmäisenä päivänä valutan suihkusta kuumaa vettä minuuttikaupalla ja ajattelen sinisiä vesisäiliöitä rikkaiden katoilla, vettä lämmittäviä generaattoreita.

Koen voimakasta vetoa istua lattialla, joka ei ole betonia. Ennen kuin laskeudun pehmeälle nukkamatolle silmään tiukasti ympärilleni. Ei torakoita eikä rottia. Ei edes muurahaisia!

Täytän tuopin toisensa jälkeen vedellä, joka juoksee ja on kirkasta.

Pilkon tomaattia keittiössä. Olen seisovillani, minulla on leikkuulauta, on puhdasta. Niin puhdasta! Rikon kananmunan ja tiedän, että se ei ole sisältä musta. Jääkaapissa on juustoa ja lihaa.

Ladon yläkaappiin piilotetut lasit hyllyyn ja ajattelen, että ne saavat jäädä siihen nyt, pitkäksi aikaa, sillä tämä on meidän kotimme. Keskitän voimani siihen ajatukseen, yritän pitää sitä koossa, se on hauras.

Lähtemiset tekevät lähtemisestä helpompaa mutta palaamisesta vaikeampaa.