kartta

Kun tulet Länsi-Afrikan valtatieltä kylän pääkadulle, käänny pian Place Nonvitchan jälkeen kohti kaupungintaloa.

Päällystetyn tien loppuessa näet Petit à Petit -ravintolan kyltin.

Käänny ravintolan kohdalta vasemmalle.

Pian vasemmalla näkyy turkoosi talo. Olet meillä!

Viime päivinä olen miettinyt karttoja. Sellaisia ei täällä ole. Eräs suomalainen ehdotti viikonloppuna, että kylän kartan laatiminen olisi syytä aloittaa hetimiten.

Istuimme saman mopon selässä. Hän ajatteli, että kartta helpottaisi päämäärän kertomista mopokuskeille, kun yhteistä kieltä ei aina ole. Mutta: eivät he lue karttaa!

Täällä eivät merkitse yhtikäs mitään tarkasti piirretyt tieverkot eivätkä mittakaavat. Ja sitä paitsi: miten kinttupolut merkitään? Ne ovat täällä yhtä tärkeitä kuin leveät kadut, mutta kuka on sanonut, että tämän päivän polku on paikallaan vielä huomenna?

Lisäksi: juuri kukaan ei hahmota matkoja mittayksiköin. Joka paikkaan on heidän mukaansa kilometri, koska jotain on mittoja tiukkaavalle eurooppalaiselle sanottava.

Täällä pitää toimia maamerkkien mukaan. Meille tullessa kannattaa pyytää kyyti kaupungintalolle.

Keskipäivä

Keskipäivällä varjot ovat pitkiä. Kalastajat vetävät nuottaa rannassa, naiset kerääntyvät hakemaan saalista. Me istumme ravintolassa – keittiötä ei vielä kuulu – tai syömme tonnikalavoileipiä kotona. Usein pähkinöitä päänsä päällä kantava Stanislas, noin 10 vuotta, yhyttää meidät. Pähkinät on pakattu vanhoihin viskipulloihin. Hän ei voi uskoa että kahdella ihmisellä voi mennä yhden pähkinäpullollisen tuhoamiseen yli viikko.

Keskipäivä ei ole paras aika kävelylle. Kuuman vuoksi, mutta toinenkin syy on: kaduilla on liikaa ihmisiä. Paljon ihmisiä tietää paljon yovo-huutoja. Yovo tarkoittaa valkoista. Lapset sitä yleensä huutelevat, ihan viattomasti, mutta päättymätön, tarmokas huuto perässä alkaa silti silloin tällöin rasittaa. Lapsilla on meitä varten olemassa rallatuskin, päivittäin kuultu: "Yovo, yovo, bonsoir, ça va bien, merci!" Välillä on raskasta edustaa jokaisella askelellaan koko sitä osaa maailman väestöstä, joka jakaa ihoni värin.

Kävelyt kannattaa ajoittaa kolmen ja viiden välille, jos kaipaa häivähdystä eurooppalaisesta yksityisyyden kokemuksesta. Silloin suuri osa väestä on päiväunillaan – kaupungintalon edessä, myyntipöydän takana, matkamuistoputiikissa. Lepohetkeen tarvitaan vain kaislamatto tai jonkinlainen penkki. Nukkuminen on sallittua, töissäkin, julkisestikin. Jos joku tulee käymään, täällä saa tunnustaa olleensa nukkumassa, keskellä päivää. Ajatelkaa! Ei tarvitse puhelimeenkaan valehdella, että "joo hei, en suinkaan nukkunut, ai kuulostaako siltä?"

M on töissä kahdeksasta kahteentoista ja taas neljästä kuuteen. Olen pyrkinyt noudattelemaan samaa rytmiä. Työaikaa kertyy kuusi tuntia, mutta neljän tunnin tauko välissä saa sen tuntumaan kahdelta päivältä. Jos aamupäivä menee pieleen, iltapäivä voi silti olla loistava. Tauolla ehtii levätä. Olen nukkunut lähes joka päivä muinakin aikoina kuin yöllä.

Kehitys

Ennen lähtöämme kuulin monta kertaa saman kysymyksen: Miksi Afrikan maat eivät ole kehittyneet samalla tavalla kuin esimerkiksi Aasian maat? Miksi ne ovat jääneet polkemaan sillä tavalla paikoilleen?

En jaksanut oikein osallistua keskusteluun. Tuntui niin vaikealta määritellä, mikä on kehittynyttä ja mikä ei. Ja että onko kehitys aina hyvää. Olisiko parempi kehittyä siten kuin me asian ymmärrämme, vaikka maapallo sen seurauksena räjähtäisi? Minusta ei. Ja niin ollen on vaikea arvioida sitäkin, ovatko Afrikan asiat jotenkin keskeisesti Aasiaa huonommin.

Mutta: Kyllä minäkin sellaisia mietin, täällä, vaikka se nolottaakin. Sellaisia kuin että miksi he heittävät jätteet rannalle (joka muuten olisi ehkä maailman kauneimpia) tai tienvarteen, että miksi siinä ei vaikuta olevan mitään systeemiä. Eikö kompostointi olisi aika kannattavaa? Monella täällä on kuitenkin pieni tai suurempi vihannesmaa.

Tai että miksi vessat ovat usein hankalia reikiä lattiassa, kun voisi rakentaa huussin, ja miksi muutenkin on niin likaista? Miksi heidän tulisijansa ovat lähes aina polven korkeudella, minusta jotenkin hankalan näköisesti? Miksi ei tiskisieniä, saippuoita, vessapaperia (kaupasta niitä saa kyllä, ja kalliita ovat, kyllä, mutta että niin kalliita?)?

Ja heti perään ajattelen miten vääriä ja kummallisia kysymyksiä heidän mielestään varmasti mietin. Että on tärkeämpiäkin asioita! Olen kuin muinoin tapaamamme ranskalainen, joka mittasi Helsingin hienoutta monumenttien suuruudella. Ei ollut kovin hieno, eikä Pariisiin verrattuna tietenkään mitään. Teki mieli sanoa, että ranskalaiset voivat rauhassa olla ylpeitä linnoistaan ja jyhkeistä kivikaaristaan, mutta Suomeen ei semmoisista kannata tulla kyselemään. Eivät ole meillä olleet päällimmäisinä mielessä.

Ehkä kannattaisi mieluummin keskittyä etsimään sitä, mikä paikallisilla on päällimmäisenä mielessä. Joku sanoo, että beniniläiset eivät vain kanna huolta huomisesta, että se selittää kaiken, mutta yksinkertaistukselta se minusta kuulostaa.

Samalla voin ihan aiheellisesti miettiä sitä, onko järkevää lentää tänne maailman ääriin näitä asioita ihmettelemään, ja onko oikein täällä nautiskella harvoista vesivessoista, ahkerasta tietokoneen lataamisesta, kaasulla keittämisestä, huoneen sähköisestä viilentämisestä. Onko oikein ostaa täällä Coca-Colaa kun voisi ostaa naapurin madamen tekemää mehua, tai tonnikalaa kun voisi hakea tuoretta rannasta kalastajilta?

Ja tämä kaikki, jota en mielelläni tunnusta, vain siksi, että tuttuuden sirut ovat täällä kultaa kalliimpia, ne tyynnyttävät kun kaikki tuntuu vieraalta: ylikansallisen yhtiön turvalliset tölkit, koneen hurinan tuottama sopiva lämpötila, kakan huuhtominen pois näkyvistä yhdellä kädenliikkeellä.

Aika usein hävettää.

Koti

Kolme viikkoa on kulunut, ja me olemme saaneet kodin. Koti on turkoosi yltä ja päältä, se loistaa harmaiden harkkorakennusten ja kaislaseinien keskellä. Meillä on lemmikkeinä liskoja ja termiittejä.

Talo tunnetaan kylällä "talona, jossa on uima-allas". Niin: pihan keskellä on kyllä uima-allas, mutta käytössä se ei ole, sillä käyttö maksaisi rahaa. "Talo, jossa on uima-allas" taas tunnetaan siksi, että sen madame – meidän naapurimme ja vuokraemäntämme – myy jäätä ja mehua. Hänellä on lämmin nauru.

Kodissa on yksi huone, jossa on suuri sänky, pieni muovipöytä ja kaksi tuolia, muovia tietenkin. Kodissa on mosaiikkilattiainen vessa, jossa on suihku myös mutta ei ovea. Vessan vetäminen tuntuu eurooppalaiselta tuhlaavaisuudelta.

Ikkunoista näkyy taloa kiertävä muuri ja pala taivasta. Madame ja hänen tyttärensä laittavat ruokaa huoneistonsa ja muurin väliin rakennetussa keittiössä, jonka varustelu noudattelee täkäläistä linjaa: sija tulisille hiilille, vesihana ja muutama matala taso. Valtavia sinkkivateja. Siellä he istuvat ja keittävät.

Puhetta on ollut, että mekin saisimme keittiön, enemmän meille tutun: jääkaappi ja keittolevy. Ainoastaan sellainen ongelma on, että koko maasta on kaasu loppu. On opittava odottamaan odottamatta, mieluummin kaislamatolla maaten kuin kengät jalassa malttamattomana tähyillen, että joko joko joko.

Yö

Kello 19.30 on jo pimeää kuin säkissä. Kylänraitilla myydään vielä makeisia ja hedelmiä öljylamppujen valossa. Kävelijät ovat mustia varjoja joihin voisi helposti kompastua.

Minulla ei ole tehtävää enää. Paneudun hyttysverkon alle i-asentoon, kädet vähän irti vartalosta. Niin on vähiten kuuma. Lakana on peitoksi liikaa.

Verkko on tungettu sängyn ja patjan väliin, lattialla kipittää jokin, ehkä lääkepurkin kokoinen torakka. Pääni vieressä kirja jonka nimessä on aurinko, kännykkä, joka paljastaa yön kulun ja taskulamppu.

Ulkona aallot ja sirkkojen siritys, joku lintukin taitaa laulaa yölauluaan. Välillä varvastossujen läiske betonilattiaa vasten; yövartija menee ohi.

Nukun liikkumatta.

Neljältä herään pissahätään, käännän avaimen lukossa kaksi kertaa, olen ulkona ja kipitän vessaan. Sataa. (On pieni sadekausi, he sanovat.)

Kello kuusi soivat kellot neljän sarjana. Uni tulee vielä, kunnes seitsemän jälkeen havahdun palmunlehtiharjan tasaiseen suhinaan; Edo puhdistaa terassia sateen viskomista akasiapuun lehdistä. Ne ovat kuunsirpin muotoisia.

alku

Lensimme tänne viikko sitten. Näimme Saharan. Se punersi ja kumpuili.

Nukuimme ensimmäisen yön hotellissa Cotonoussa. Sinne johti lätäkköinen tie, jonka varrella myytiin ainakin saippuaa, hedelmiä ja matkoja. Kanat juoksivat. Iltapimeällä istuimme muovituoleilla hotellin edessä, ja paikalle kurvasi mopo selässään isä ja pieni poika. Poika riensi heti satulasta päästyään kiinni M:n käteen, tarkkaili meitä siinä aivan rauhassa, herkeämättä, kunnes palasimme sisälle. Aamulla kiekui kukko.

Olimme shokissa. Innosta ja ahdistuksesta yhtä aikaa; tämä on aivan toista kuin kuvittelimme, jos osasimmekin jotakin kuvitella. Se, mitä ehdimme nähdä Cotonoun kaupungista, ei muistuttanut lainkaan sellaista suurkaupunkia, johon olemme tottuneet. Se oli loputon jono kokoon kursittuja majoja, joista kussakin myydään jotakin. Määrättömästi ihmisiä; moni mopolla, osa autolla, toiset jalan ja valtavia taakkoja pään päällä kantaen.

Siitä on alle viikko vielä, kun saavuimme tähän kotikylään, jossa kellot kilajavat aamukuudelta ja puoliltapäivin. Luulemme helposti siitä olevan kuukauden. Kun ensimmäisen kerran kävelimme kylänraittia, emme voineet lakata ihmettelemästä sitä, mistä täällä saa ostettua mitään. Oli vain ystävällisiä (ja alkuun varautuneita) ihmisiä, pieniä majoja, ravintoloiden kylttejä. Tarvittiin pari yötä ja monta päiväunta, ennen kuin silmät alkoivat avautua: tuolla myydään kojussa hedelmiä, täältä saa vettä, tuolla takana jollakin on jotakin paidan tyyppisiä. Pieni tyttö, jonka nimi on ehkä Adita, myy leipää, jauhoa ja sokeria pienissä pusseissa. Moni myy kankaita ja tekotukkaa. Shampootakin löytyy kun kysyy (sitä myy nainen kuoppaisella sivutiellä kotinsa ovien takana; mitään kylttiä ei ole).

Niin: kyltit, listat, opastekstit. Maassa, jossa lukutaitoisuus on 35 prosentin luokkaa, niillä ei ole lainkaan sellaista merkitystä kuin minun kotimaassani. Asioita ei ohjeisteta paperein; paikallisten suosimissa ravintoloissa ei ole ruokalistoja, monissa kaupoissa ei kylttejä, kukaan ei ole antanut minulle minkäänlaisia ohjeita paperilla. Mutta kysymyksiin vastataan, ongelmat selvitetään, puhelinnumeroita jaetaan ja aivan vaivattomasti vaihdetaan kielestä toiseen (minasta ranskaan, sitten foniin, välillä yorubaa tai vähän englantia, esimerkiksi). Tämän talon yövartija, kolmekymppinen Abdullai, ei ehkä osaa lukea, mutta hän puhuu viittä kieltä. Ranskaakin paremmin kuin moni muu kylässä.

Vielä: Täällä on meri, joka ei ole koskaan hiljaa. Täällä on pitkä hiekkaranta, jonka uumeniin tyhjennetään roskat. Täällä juoksee vuohia, lampaita, kanoja, kukkoja, koiria, kissoja ja valtava määrä värikkäitä liskoja. Täällä on pizzeriayrittäjä, joka miettii miten tomaatteja saisi säilöttyä, ja ompelijoita, joille me ihonvärimme takia olemme asiakkaita. Unohtamatta ylväitä suuripyllyisiä naisia, joiden pään päältä voi ostaa esimerkiksi leipää ja banaaneja.

Olemme alussa vasta.

lähestyä

Millaista lankaa matkaan? Ei kai siellä voi kutoa villaa? (Harmi.) Kannattaisiko ottaa neuloja ja ompelulankaa myös? Millaisia materiaaleja siellä on? Voiko virkata koreja?

Yritän selittää itselleni että rahaa menee nyt enemmän kuin koko syksynä yhteensä. Yritän muistuttaa myös siitä, että sieltä saa kaikkea – näin sanoo M, ja näin sille ovat sanoneet.

Miltä näyttää afrikkalainen kaupunki iltapimeällä? Entä pieni kylä? Miksi sanovat sitä paratiisiksi? Miten paratiisiin pukeudutaan?

Ostin vahingossa äitiyshousut, joita kyllä sovitin kaupassa ja joiden havaitsin kelpaavan tuunattaviksi. Halapaa oli. Kotona tajusin, miksi vyötärö oli niin väljä. Kuminauhalla selvittiin, nyt on vaaleat pellavahousut (vaaleista ja pitkälahkeisista vaatteista olen kuullut puhuttavan hyvinä vaihtoehtoina).

Kirjastossa pitäisi vielä käydä.

En ole aloittanut pakkaamista.